Käppi/Nyrhinen: Mun paras ystävä

Helmi Levyt

Muinaisen jouhikon taitaja Pekko Käppi ja muusikko, soitinrakentaja Juhana Nyrhinen näyttävät, kuinka punk vapautuu kaavoistaan. Tee mitä haluat -dogma tarkoittaa usein varsin tarkkaan määriteltyjä rajoja, puhkikuultuja konventioita ja puuduttavaa yllätyksettömyyttä. Mun paras ystävä -levyllä kaksikko versioi eri punk-alalajien esityksiä jouhikoin ja kantelein – ja on samalla vähintään tuplasti punk kuin punkeinkaan räyhäryhmä.

Kaksikko pitää pelin miellyttävän tiiviinä. Versioita kuullaan yhteensä seitsemän, eikä levyn kokonaismitta ole kuin varttitunti. Vanhaa kunnioitetaan myös formaatin suhteen. Kahdentoista tuuman ja 45 kierroksen vinyyli on punk-levylle toiseksi sopivin muoto (seitsentuumainen single olisi tietenkin paras). Albumilla kuullaan Laman ja Kaaoksen kaltaisten klassikoiden lisäksi vähemmän tunnettuja nimiä, kuten Pupukuusikkoa ja Tyhjiä pattereita.

Alkuperäisnumerot ovat enemmän tai vähemmän nopeaa kaahausta. Varsin intensiiviseen sahaukseen yltävät halutessaan myös Käppi ja Nyrhinen. A-puolen Viidakko kotona (Vaaralliset lelut) ja Korkeajännitys (Pupukuusikko) ovat intensiivisiä, voimakkaita esityksiä. Etenkin jälkimmäinen saa syvyyttä. Kääntöpuolelta löytyvät Ratsian Yksin ja turhan obskuuriksi tapaukseksi jääneen Vammalan Tyhjien pattereiden Tässä ja nyt edustavat niin ikään tiivistetympää muotoa. Ratsian elämän sykkeen jano tihkuu myös uusversiosta. Myöskään Tyhjien pattereiden varsin fiksu skenen tilaa pohdiskeleva meta-punk ei menetä Käpin ja Nyrhisen käsittelyssä mitään, ei fiksuudesta eikä energiasta.

Intensiteettiä levitetään myös laajemmaksi. B-puolen avaava Oot sä valmis kuolemaan ei juuri muistuta alkuperäistä Kaaoksen kappaletta muuta kuin sanoituksen osalta (ja eroaa siten, että laulusta saa selvää). Hidas, leijuva ja syvällä sydämessä resonoiva kappale herättää täysin eri mielikuvia kuin raa'an nihilistinen alkuperäisesitys. Laman Mun pelko on sekin muuttanut muotoaan laveammaksi. Käpin ja Nyrhisen käsittelyssä hieno teksti pääsee kunnolla esille.

Levyn sointi on raaka, muheva, riipivä ja maanläheinen – ja usein myös varsin tunkkainen. Jouhikko venyy soittajien käsittelyssä voimalliseksi noise-instrumentiksi, jos ei perinnesoittimen ääni normaalistikaan kaikkein salonkikelpoisinta ole. Jos Mun parhaan ystävän äänikuvaa voisi johonkin visuaaliseen artefaktiin verrata, olisi se vesilätäköstä tallottuna löytynyt edellisillan punk-keikkaflyer (valokopioitu, tietenkin). On myös syytä ylistää Käpin lauluääntä. Ovelassa (tämä lienee paras adjektiivi) kuikuilussaan se on samalla sekä toismaailmallinen että maanläheinen.

Mikäli tilaisuus tulee eteen, suosittelen Käpin ja kumppanin kuulemista myös live-tilanteessa. Siihen on oletetun (ja lunastetun) muusikkouden ja hienon keikka-elämyksen lisäksi täky: albumin ulkopuolinen kappale. Levynjulkaisukeikalla Helsingin Siltasessa tammikuussa kuultiin viimeisenä numerona Eppu Normaalin tunnetuksi tekemä Nuori poika. Versio oli järisyttävän hieno. Tunnelma trendiravintolassa oli intiimi, lämmin ja syvällinen, enkä tuskin ollut ainut, jonka kurkkuun takertui pala. Nuorta poikaa ei löydy levyltä, tilaa vinyylillä olisi ollut. Asiasta perillä oleva taho kertoi kappaletta harkitun levylle, mutta sen jääneen kuitenkin pois kokonaisuuden koherenttiuden säilyttämisen vuoksi. Kenties vanhasuomalaiset voimat, mikäli ovat kuulolla, prässäyttävät sen vinyylille vaikka seuraavaksi Record Store Day -päiväksi?