Sammal: Sammal

Svart

Englanninkielellä operoivasta duo-projektista vuosien saatossa komeaksi täysmittaiseksi yhtyeeksi kasvanut Sammal, on herättänyt mukavaa ennakkokuhinaa musiikkimedian ja musiikintekijöiden keskuudessa. Viime vuosikymmenen puolenvälin tietämille osunut syksyinen mökkireissu lennätti Jura Salmen ja Jan-Erik Kiviniemen vanhojen vinyylien ääreen ja kipinä syttyi – syntyi halu toteuttaa jotain samankaltaista myös itse. Samalla esityskieli tuntui luontevalta vaihtaa ilmaisuvoimaisempaan kotimaiseen. Tämän vuoden alussa Rumba esittelikin yhtyeen eräänlaisena 70-lukulaisen Love-soundin rehabilitoijana.

Ja kieltämättä, paljon sitä samaa ilmaisuvoimaa Sammal tavoittaa, joka määritti esimerkiksi kotoista Tabula Rasaamme, sekä yhtyeen itsensäkin esikuvikseen mainitsemia Haikaraa ja Harvest Time -albumillaan Suomen keräilylevyharvinaisuuden manttelia nimissään kantavaa Elonkorjuuta. Ulkomaisista yhtyeistä Sammal korostaa itse mm. Camelin merkitystä musiikilleen, joskin omat mielikuvani taipuivat useammankin kappaleen kohdalla jonnekin Daughter of Time -aikaisen Colosseumin, Pink Floydin ja Jon Lord -vetoisen Deep Purplen muodostaman kolmion sisäpinnalle.

Vaikka kyynikko saattaisi toisessa tilanteessa kaivella jo hiekkapaperia ja piikkejä pastissipussistaan, ei Sammaleen soundimaailmasta voi olla pitämättä – tällä kertaa kun vanhan äänimaiseman tavoittelu tuntuu selkeästi perustellulta. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että biisit on sovitettu hyvin, tulkintaan on saatu syvyyttä ja lyriikoihin on panostettu paitsi kerronnallisesti, myös musiikillisen toimivuuden näkökulmasta.

Levy on äänitetty studiolivenä ja vain kahdessa päivässä. Paikoin toteutustapa kuuluukin hienovaraisena epätarkkuutena, etenkin levyn alkupuolella. Silti ennakkotyötä ja soitannollista osaamista on pohjalla sen verran paljon, että kaiken kaikkiaan homma toimii varsin vakuuttavasti. Livepainottunut äänitysprosessi on lisäksi saanut kappaleet rullaamaan orgaanisesti. Erityismaininnan ansaitsevat myös Jan-Erik Kiviniemen hyvä laulusoundi, antautuva tulkinta ja rekisterillisestikin riittävän moniulotteinen laulutapa. Kitarasoundeihinkin on löydetty sellainen mukava David Gilmour-Robert Fripp -tyylinen symbioosi, joka saa soiton kuulostamaan uskottavalta.

Kappaletasolla komeinta antia tarjoilevat moniulotteinen Esox Lucius ja ennakkonäytteenäkin pyörinyt lopetusraita Kylmää Usvaa, jonka tunnelma saa ihokarvat pystyyn. Kumpikin edellä mainituista esittelee myös Kiviniemen laulajakykyjä komeimmillaan. Hauskaksi kuriositeetiksi voi myös nostaa Jäniksen Vuoksi -instrumentaalin, joka intertekstuaalisen nimensä lisäksi on (tahallinen tai tahaton) mukaelma jostain sieltä Piirpaukkeen ja Roger Whittakerin Finnish Whistlerin (niin, juuri sen Pata Kakkosen tunnusmelodian) välistä. Yleisilmeeltään kappaleiden tunnelmallinen sijoittelu on osattu tehdä taiten. Nousuja ja laskuja on sopivassa suhteessa ja jännite onnistuu säilymään mielenkiintoisena alusta loppuun saakka.