Joska: Kahden vaiheilla

Sumuinen Gorilla

Joskan soolodebyytti soi melko erilaisissa sfääreissä kuin Suomen Karvapääkuninkaat 1968 tai Antti Autio Trio, joissa mies soittaa rumpuja. Musiikillisesti vahvasti Love Recordsin folk- ja progeheilujilta tuoksuvan suomirock-levyn tyyli-ikoni voisi olla Tommi Liimatta, mutta muutakin tarvitaan. Kahden vaiheilla kun esittelee Joskan paitsi mainiona säveltäjänä ja monipuolisena soittajana, myös suorasukaisena vaikka vähän naiivina tekstittäjänä.

Teksteissä Joskan tyyli on kertova, musiikillisesti toteava. Monet biiseistä nojaavat yksinkertaiseen kitarakuvioon, jonka ympärille rakennetaan maltilla. Paikoin, ja etenkin aluksi, biisit tuntuvat siksi vähän kömpelöiltä ja epäsuhtaisilta. Eivät ne sitä ole, se on vain osa Joskan irtonaisesti ja rennosti liikkuvaa persoonallista otetta. Se saa levyn vaikuttamaan hyvin välittömältä, jopa keskeneräiseltä, siellä täällä alistuneesti haahuilevalta tekeleeltä. Piirre kääntyy kuitenkin albumin eduksi, osoittaa sen moniulotteisuutta ja vapaaksi päästettyä mielikuvitusta.

Vaikka biisit ovat monessa kohtaa suht perinteisin menetelmin toteutettuja, seesteisiäkin luentoja perinteisistä aiheista, lävistää kokonaisuuden jonkinlainen tuoreus. Joska vääntää asiat, tekstit, biisit hieman kantilleen, tekee perusjutuista keskivertoa merkityksellisempiä, keskivertoa kiimaisempia, keskivertoa liikuttavampia, rajoittamatta kuitenkaan haaveilevaa ja monen muun kohdalla tiivistystä kaivannutta soittelua. Esimerkiksi tarttuvat Helpompaa tai Kaunein näkemäni nainen hukkuisivat jonkun muun käsissä helposti merkityksettömyyden virtaan. Joskalla ne ovat avainteoksia, joiden liimaisuus ei hukuta niiden rakenteellista monimuotoisuutta.

Monipuolisella levyllä kuullaan yhtä luontevasti itseensä käpertynyttä synkeyttä kuin valoa hakevaa, mieltäylentävämpää iloisuutta. Silti levyn päällimmäinen tunnelma on haikea, mutta ei mitenkään nostalgisessa mielessä. Vaikka Joskan musiikista voisi johtaa väitteen että ennen oli paremmin, kuulee kokonaisuudessa haikailun sijaan keskivertoa mietitymmän elämänasenteen, jota jalostuneimmassa muodossaan kutsutaan viisaudeksi.