Pintandwefall: Be My Baby

GAEA

Alun perin innostuin neljän nuoren neidon vitsinä alkaneen lukioyhtyeen konstailemattomuuteen ja suoraan potkuun, jota lisäsi vielä garage rockin helposta kaavasta ammennettu, hivenen höpsö mutta juuri siksi kovin hurmaava kaava. Biisikynä iski alusta asti meikäläisen selkärankaan. Toimivat stemmat toivat vielä lisäarvoa ja ennakkoluuloton erilaisten instrumenttien hyödyntäminen toi maustetta niin levyille kuin keikoille. Edellisellä levyllään Time Is Right For Romans, Baby Pintandwefall astui jo sitä babyä lukuun ottamatta ulos autotallista ulkoilmaan. Nyt liikutaan hipsteri-henkiseen satumetsään melko seesteisesti, rokkikitaran vaihtuessa riisuttuihin, laululle tilaa antaviin pianotunnelmointeihin.

Rasavilliys ja rock on miltei poissa, levy kuulostaa monessa kohtaa liiankin loppuun asti mietityltä ja hinkatulta, mikä on toki merkki musiikillisesta kypsymisestä ja ehkä tarpeellisestakin uuden ilmeen löytymisestä, mutta joka katkoo siipiä myös siltä viehätykseltä minkä nelikon välitön ja söpö ja viimeisen päälle taidosta välittämätön tekemisen meininki on luonut. Minulla ei ole mitään sitä vastaan että artisti luo nahkaansa, mutta se harmittaa jos ne vanhat vahvuudet - koukukkuus, välittömyys ja herttaisuus - eivät säily kyydissä mukana eikä bändi oikein tarjoile sitä koukkua myöskään uudesta kuvakulmasta. Minulle Be My Babyn ongelma on se ettei se iske vaan haahuilee. Oikeasti mieleen soimaan jäävät kappaleet, ihon alle menevät hetket tai muuten vaan komeat musiikilliset hetket ovat Pinttien neloslevyllä aivan liian vähissä.

Vanhasta popkoukukkaasta Pintistä muistuttaa eniten pianolla svengaava Five Years, jossa on riisutusta ilmeestä huolimatta niin sanotusti hyvä boogie ja tarttuva ja mieleenpainuva kertosäekoukku. Yhtyeen ehdottomiin vahvuuksiin lukeutuva stemmalaulu on biisissä hyödynnetty hienosti. Sen perässä levyn päättävässä On The Runissa on myös mukavan tarttuva imu. Tuntuu siltä että meikäläisen korvat heräävät heti kun nelikko ottaa vähän rytmijuoksutustakin kappaleeseen, sillä tummasta kolhoudestaan huolimatta myös When I Make A Sound nostaa varovaista peukkua - vaikka haahuilu onkin ensinnä mieleen tuleva sana. Samoin Imaginary Boyfriend löytää perille. Poikkeuksiakin onneksi on - Soundtrack For Obsessionissa on hieno lämmin hymy ja riisuttu ilmaisu onnistuu alleviivaamaan kappaleen kauneuden eikä ota seesteisyyttä itse asiaksi.

Kaiken kaikkiaan Be My Baby voi olla se vedenjakaja jolla Pintandwefall löytää myös kansainvälisen yleisön. Samalla se kuitenkin hylkää osan vanhoista faneistaan. Voi olla että molempia ei voi saada. Parhaimmillaan haasteeseen vastataan hyvin, paikoin tuntuu että keskittyminen on epäolennaisessa. Uusia reseptejä ei luoda ilman kokeilua, mutta osa kokeiluista jää syömättä. Be My Babyllä on sekä maukkaita että kertakokeiluun jääviä luomuksia.