Billy Boys: Anthology

Ektro

Levyn kanteen liimattu tarra on kerrankin täsmälleen oikeassa:

En ymmärrä mitään. Tässä on jokin väärinkäsitys.
(Outi Popp)

Billy Boys, Läjä Äijälän (alias Mr. Johnny Helicopterin) ja isoveljensä Markku Äijälän (alias Mr. Hank Morlockin) pääasiassa muodostama roskabilly-ryhmä on nimittäin sen verran eksentristä ja haastavaa kuunneltavaa, ettei Popp täysin väärässä Mystery Train -84 -singleä arvioidessaan ollut. Välillä suorastaan tuntuu, että kyse on silkasta vittuilusta. Tämä on toki luonnollista ottaen huomioon sekä torniojokisen mielenlaadun että Läjän musiikillisen tuotannon.

Torniossa 1980-luvun alkupuoliskolla syntynyt Billy Boys on täysin omanlaisensa sekoitus länkkäri- ja sci-fi-estetiikkaa, keharielektroa, viiden pennin rockabillyä ja rupisella lo-filla maalailua. Vuonna 1984 veljesparin yhtye kasvoi nelikoksi Mr. Adam Westin ja Miss Victoria Frankensteinin liityttyä joukkoon. 1990- ja 2000-luvun tuotannosta puolestaan vastaa yksin Läjä.

Ektron julkaisemaan antologiaan on annosteltu näytteitä jokaiselta Billy Boys -julkaisulta. Kokoelma ulottuu edellämainitusta Mystery Train -84 -esikoisseiskasta pari vuotta nuoreen tavaraan. Billy Boys on siis hämmentänyt jo kohta kolme vuosikymmentä, eikä tämän perusteella outoilu ole vuosien varrella ainakaan laimentunut. Musiikillisesti epäilyttävistä aineksista sekä Hälläväliä-meiningistä ja ”soitetaan, mitä halutaan” -tyyppisestä asenteesta muodostuu jossain pimeämmässä rinnakkaistodellisuudessa kelluva ”ura”.

Selkeimmillään Billy Boys on rockabilly-numeroissaan, jotka eivät tietenkään täytä minkäänlaisia alan miesten vaatimuksia. Harley Man ja Lonesome Train ovat melkein normaalia jytkytystä. Suurin osa antologian materiaalista on kuitenkin aivan jotain muuta kuin melkein normaalia. Kappaleista erottaa etäisesti tutunoloisia kiinnekohtia, melodioita tai ihan vain järkeä useimmiten vain vaivoin. 72 minuutin mittaisen levyn kuunteleminen on melkoisen raskasta, mutta mikäli tunnetila on oikea, Billy Boysista voi nauttia, jopa saada hyvinkin paljon irti. Mikäli musiikillisia vertailukohtia haetaan, tulee ensin mieleen Suicide, sitten tyhjää ja sitten Velvet Underground.

Raja nerokkaan roskan ja oikeasti huonon roskan välillä on häilyvä. Riippuu fiiliksistä, tuntuuko esimerkiksi varttitunnin mittainen Mystery Train -95 / Son... -jyystö vapauttavalta haahuilulta vai pelkästään paskalta ja puuduttavalta. Kovin usein tätä kappaletta ei välttämättä tule kuunneltua, mutta mistään täydellisen piittaamattomassa ääniteoksessa on kieltämättä jonkinlaista vittumaisen nerouden kiteymää havaittavissa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun raidan puolivälissä päällekäyvä 4/4-tamppaus tempaa koko paketin jonnekin mustavalon ja olkapäillä loistavan hilseen ja hikisen, kaljanlitkunhajuisen kreisibailauksen keskittymään.

Jossain vaiheessa huomaa, että levylle on koottu varsin monta versiota muiden kappaleista. Elviksen Love Me Tender ei liene kenenkään muun versioimana saavuttanut yhtä perverssiä auraa. Billy Boys vääntää myös Alan Vegan Magdalena 83:n omannäköisekseen (Magdalena 2000), kuten on laita The Rolling Stonesin The Spider and the Flyn ja The Doorsin My Wild Loven. Bongailu tekee levyn kuuntelusta jännästi antoisaa.

Tuntemukseni Billy Boys -antologian arvioimisesta ovat vaihdelleet ääripäästä toiseen. Usein on tuntunut, että soittimessa soi täydellisen typerä, turha roska, jota ei pitäisi palkita minkään maailman tähdillä, pongoilla tai numeraaleilla. Joskus taas aivoton meininki on tuntunut suorastaan parhaalta pitkään aikaan. Koska kummankin laidan fiilikset heräävät vieläkin perätysten, on arvosanaksi annettava tylsistä tylsin tähtikombinaatio asteikon puolivälistä. Keskivertoa Billy Boys ei millään muotoa ole, mutta minäkään en tämän ääressä aina ymmärrä yhtään mitään.