Uhrijuhla: Uhrijuhla

Svart

Oman yhtyeen ylijäämämateriaalien levyttäminen tuntuu väkisinkin fanien huiputtamiselta. Kauko Röyhkän pöytälaatikko on kuitenkin niin hyväksi havaittu jo upean Röyhkä Ja Rättö Ja Lehtisalo -kokoonpanon albumin ansiosta, että Uhrijuhlaan suhtautuu aivan eri tavalla kuin moniin muihin sivuprojekteihin. Kokoonpanon toiminta käynnistyi verkkaisesti, mutta se on alkanut pienen tauon jälkeen kasvaa nopeasti ihan oikeaksi bändiksi. Röyhkä on saanut muutkin jäsenet säveltämään teksteihinsä, ja pääosa materiaalista on syntynyt tuoreeltaan.

Röyhkä ei itse soita Uhrijuhlassa, mutta sanoitusten myötä hänen vaikutuksensa tuntuu albumilla vahvana. Vaikka tunnelmat vaipuvat paikoin kovinkin mystisiksi, ei lyriikoiden kanssa tarvitse rypyttää otsaansa: tarinat ovat röyhkämäisen helposti ymmärrettäviä ja mukaansa tempaavia. Riku Mattilan kanssa tehdyille levyille ne eivät sopisi, sillä nyt ei puhuta arkipäiväistymistä vastaan kamppailevan keski-ikäisen miehen suulla, vaan meidän kaikkien hyvinvointivaltiossa elävien, jotka olemme joskus nähneet luontoa jylhimmillään.

Uhrijuhla kertoo siitä metreissä laskettuna pienestä mutta henkisesti suuresta välimatkasta, joka erottaa lämpöisen pullantuoksuisen kodin ja sen ulkopuolella olevat valtavat luonnonvoimat. Sympatiat osuvat niille, jotka joutuvat elämään luonnonvoimien armoilla. Paasaamiseen ei suinkaan aleta, sillä laulajien äänensävy on sama, laulettiinpa sitten kadun miehestä, joka ei kykene solmimaan kengännauhojaan tai siitä harmistuksesta, kun ei tajunnut kätellä uuden kumppaninsa vanhempia. Oikeassa elämässäkin nämä ongelmat vaikuttavat ihmisiin yllättävän samansuuruisesti. Kaikki sen tietävät, mutta useimmat eivät osaa pukea sitä yhtä sulavasti sanoiksi.

Musiikillisesti talsitaan koko ajan tasaisen alakuloisesti, mutta äänimaailma on silti monipuolinen. Yhtyeen mystiseen popmusiikkiin riittää miellyttävän paljon eri sävyjä. Alussa kuulija tempaistaan mukaan parilla oivasti hölkkäävällä, alitajuntaan väkisin tunkeutuvalla teoksella, joiden jälkeen on oikea aika heittää tiskiin kaksi popmaisinta vetoa. Liian Kaukana ja Kotona tuntuvat sellaisilta kappaleilta, jotka jäävät albumilta elämään. Progevaihteessa albumin puolivälistä lähtien on eniten sulattelemista. Sovitukset ovat hienovaraisen komeita, mutta sävellykset ontuvat.

Päätösraitaa kannattaa odottaa, sillä jylhän progressiivinen Tunturit on musiikillisestikin sitä, mistä lauletaan: simppeli ja vankkumaton ulkokuori kätkee sisälleen suuresti ulottuvuuksia ja kytevää voimaa. Ja kuten musiikin lainalaisuuksia tuntevat arvannevat tällaisesta meiningistä, livenä kaikki kappaletta kuvaavat adjektiivit voi laittaa komparatiiviin. Kerran keikkaversion kokeneena voin luvata, että niin tälläkin kertaa.

Jani Muurinen ja Olga muodostavat vokalisteina Suomen oman Lanegan-Campbell-parivaljakkonsa onnistuneesti, ja heidän erilaisten lauluääntensä kontrasti on tehokas. Koko paketti on lähtökohdiltaan ja osin toteutukseltaankin harvinaisen herkullinen, mutta siltä olisi lupa odottaa vielä huomattavasti parempaa.