Laivue: Metsä

Ektro

Jo 2000-luvun puolivälin jälkeen julkaistut demot nostivat Laivueen desibeli.netin valokeilaan, eikä yhtyeen vuonna 2010 julkaistu eponyymi esikoinenkaan juuri pettymystä Ilkka Valpasvuolle tuottanut. Valpasvuo kiteyttikin yhtyeen sointimaailman jotenkin tähän tapaan: ”Laivue kaartaa vinosti ja junnaillen, mutta pop-linjoilla.” Uutukaisellaan Laivue on kääntänyt kurssinsa sen sijaan kohti 70-lukulaisen progen sielunmaisemia – jonnekin sinne maalailevampaan ja psykedeelisempään laidastoon.

Tyylillisesti Metsässä on paljon samaa kuin vaikkapa Absoluuttisen Nollapisteen Mahlanjuoksuttajassa. Erityisesti Viimeistelty muistuttaa edellä mainittua niin soundi- ja sävelkieleltään kuin soitannollisestikin. Avauksen insrtumentaali Vedestä nousee metsä taas on albumin tyylipuhtainta post-rockia; yhdistelmä pitkiä hitaita crescendo-kasvatuksia ja tietyn melodiateeman varioivaa toistamista dynamiikan keinoin. Vertailukohdallisesti mieleen palautuu esimerkiksi ruotsalainen Gösta Berlings Saga ja toisaalta kotimaisista vaikkapa porilainen Pekka Montin ja Keskeinen Aika.

Levyn pisimmät kappaleet, yli yhdeksänminuuttiset Peitto ja Yksi niistä poluista, tarjoilevat albumin mielenkiintoisinta ja varioivinta antia. Ensiksi mainitun polyrytminen väliosa luo jopa hassuja mielikuvia jonnekin vuosituhannen vaihteen klubimusiikkiin ja toimii kekseliäänä kontrastina muun kappaleen ja oikeastaan koko muun sisällön eteerisyydelle. Aina ei kaikkea tarvitse tehdä kulmat kurtussa, vaikka vakavissa vesissä seilattaisiinkin; voidaan olla naivistisia, sortumatta silti naiiviuteen. Viimeksi mainittu lopetusraita taas vie mielikuvat vahvasti Pink Floydiin, jonnekin sinne A Saucerful of Secrets- tai Meddle-albumin aikaiseen. Siksi jo kappaleen nimivalinta saattaa soitella uskollisimpien floydistien assosiatiivisia kelloja (One of These Days, anyone?).

Ektron saatekirjeessä Metsää suositellaan mm. ”..70-luvun progen, Magyar Possen ja Liekin ystäville.” Lauluosuuksien tuotannossa ja tulkinnassa onkin jotain liekkimäistä. Liekille tietoisen karakteristista, jopa hieman maneerista on nimittäin se, että kuulija joutuu ponnistelemaan päästäkseen selville, mistä tässä nyt oikein lauletaan? Enkä puhu nyt tekstien narratiivisesta sisällöstä, vaan valitun kokonaissoundimaailman ja laulajan intonaatiotavan tuottamasta yhdistelmästä. Tämä sama ilmiö toteutuu – tietoisena tyylipiirteellisenä valintana tai jonakin tiedostamattomana – myös Laivueella. Toisaalta sekä laulusoundit että erityisesti niin lauluosuuksien mielenkiintoiset melodiakuljetusratkaisut kuin hienosti toteutetut stemmatkin kompensoivat kokonaisuuden selkeästi plussan puolelle.

Vaikka Metsän sointu-, soundi- ja sovituskielessä on paljon post-rockin tyylikirjasta tuttua, on mukaan onnistuttu tavoittamaan silti myös jotain albumia yksilölliseksi identifioivaa originelliyttä. Yhtenäisyys, riittävän huolellinen tuotantotapa ja vahva tunnelma tekevät osaltaan Metsästä kiinnostavan kokonaisuuden.