Särkyneet: Kaupungin Kutsu

Combat Rock Industry

Särkyneet sai viime vuonna ilmestyneellä Ei Enää -debyytillään aikaan kylmät väreet. Huhut sen ilmestymisen aikoihin kertoivat pikkuisen punkista, vähän enemmän popista ja ihanan naiivista suomalaispoppoosta. Oliko Karkkiautomaatille vihdoin tulossa joku tuore vaihtoehto? Kun levyn sai soittimeen, se kuulosti juuri siltä kuin pikkulintujen hihkumisen perusteella oli kuvitellutkin. Harmittavasti iho palasi tavallisen sileäksi kovin ripeästi. Soundi oli toki raikas ja biisit hauskoja. Sitä vain odotteli, milloin kappaleet alkavat kasvaa raamejaan korkeammalle. Mitään ei tapahtunut, ja laulajan äänikin alkoi pian ärsyttää. Levy unohtui äkkiä.

Kaupungin Kutsu on rakennettu samoista palasista, mutta kaikki on nyt tehty paremmin. Punkrock-vaihteella tuutataan hitusen voimakkaammin, niin että punk on tällä kertaa vähän muutakin kuin lyhyitä, helppoja kappaleita ja alleviivatun huoletonta laulua. Melko kesyä meininki on edelleen, mutta turha ujous on väistynyt. Kasvojen kohotus on kuin sillä yläasteen kiusatulla tytöllä, joka yritti näyttää voimansa Ramones-paidalla, vaikka on paidan hetkeksi hylättyään ja oikean kaveriporukan löydettyään selvästi kiinnostavampi. Ramot kyllä löytyvät, kun aika on sille oikea, ja silloin nyrkkejä voi heilutella ilmassa ihan pakottamattakin. Särkyneiden ei enää tarvitse todistella mitään.

Sanoitukset ovat simppeleitä ja useimmiten osuvia. Pelkässä ihmissuhdedraamassa ei pysytä, vaan mukana on myös yhteiskuntakritiikkiä. Lyriikoiden ilmapiiriä kuvaa hyvin se, että sosiaalisen median näennäisiä vaikutusmahdollisuuksia ja television katselun lamaannuttavaa vaikutusta kerrotaan Salkkareiden hahmojen kautta. Kaikki voivat periaatteessa samaistua teksteihin, mutta tarinat liippaavat lähimpää aikuistumisen kynnyksellä olevien nuorten ajatusmaailmaa. Nyt niitä kuunteleekin mieluummin, kun Milla Härmän laulu kuulostaa roimasti sulavammalta, vaikka onkin pysynyt hauskan vilpittömänä.

Tärkeintä Kaupungin Kutsun onnistumisessa on se, että kappaleisiin riittää tällä kertaa popkoukkuja koko levyn mittaan. Muutamia c-osien melodioita olisi kuunnellut paljon kauemminkin. Ehkä sieltä olisi silloin saattanut kuoriutua vaikka uusi Minne Vaan. Jopa keskittymiskyvytön albumiin tutustuja on huomioitu, sillä sen testaamiseen saattaa riittää ensimmäinen kappale: jos huutolauluun yllyttävä ja vimmaisesti potkiva Tyttöjä Säälittää ei miellytä, ei kuuntelija vain ole oikeaa kohderyhmää.