Tindersticks: Waiting For The Moon

Beggars Banquet

Tindersticksille tulee nostaa hattua. Bändi on jääräpäisesti taivaltanut omaa polkuaan jo yli vuosikymmenen, vallitsevista trendeistä vähät välittäen. Sen musiikin avainsanana läpi uran kulkenut melankolisuus on tavalla tai toisella ikuisesti ihmismieltä kiehtovaa, olivat päivän muotivirtaukset mitä tahansa. Tämä riippumattomuus ja lokeroinnin vältteleminen on antanut bändille mahdollisuuden keskittyä sataprosenttisesti pääasiaan ja tulokset ovat kaikkien nähtävissä – yhtään todellista mahalaskua ei matkan varrelle ole sattunut.

Waiting For The Moon ei kuitenkaan ole Tindersticksiä parhaimmillaan. Kulttistatukseen nousseen Nénette et Boni-soundtrackin (1996) tai edes Simple Pleasuresin (1999) tasosta se jää melkoisen kauas. Utuinen tunnelma, uljaat orkestraatiot ja Stuart Staplesin epäselvä puhelaulu ovat omilla ja itsestään selvillä paikoillaan, mutta jollain selittämättömällä tavalla Waiting For The Moonin yleisilme jää aneemiseksi. Tilannetta eivät juuri paranna Just A Dogin kaltaiset renkutukset, joita aiemmille Tindersticksin levyille ei ole eksynyt.

Vaikka Waiting For The Moon on yhtyeen hienossa katalogissa sieltä peräpäästä, en usko että tämä lievä laskusuhdanne jää kovin pitkäaikaiseksi. Sometimes It Hurts, Say Goodbye Tp The City ja mainio nimikappale osoittavat ettei ensiluokkaisten sävelmien sorvaaminen ole kadonnut Tindersticksin hyppysistä mihinkään. Tunnettu faktahan on, että monet suuret taiteilijat tarvitsevat hengähdystaukoja merkittävien teosten välillä. Toivottavasti aika osoittaa Waiting For The Moonin olleen juuri tällainen.