Homespun: Série Noire

Mainsail

On hienoa, kun vaikutteensa auliisti ilmi tuova yhtye onnistuu siitä huolimatta luomaan tuoreen oloista musiikkia. 1990-luvun jälkipuoliskolla muutaman pikkukiekon ja tämän vuosituhannen puolella ainakin Meet The Scene -kokoelmalla esittäytynyt Homespun on jälleen aktivoitunut ja keittänyt kasaan tuhdin, mutta miellyttävästi sulavan pitkäsoiton.

Ehkä ilmeisin Homespunin innoittaja on ollut Dinosaur Jr., mutta jo banjoa tapailevista levyn vieraantuneista ensitahdeista – terveisiä David Eugene Edwardsille – lähtien on selvää, että Serié Noire on paljon muutakin. Yhtyeen soundi tuntuu laajentuneen sitten edellisen kuuleman, ja mukana monenlaista 1980- ja 90-luvulle assosioituvaa ensisijaisesti amerikkalaista kitaramusiikkia; toisaalta idahomaista jos-nyt-ei-aivan-raukeutta, ja toisaalta sweetheartmaisia etiäisiä aihettavaa nykimistä.

Biisipuolella Homespun on silti suht omaleimainen, ainakin siinä mielessä, että se skippaa kuluneimmat muotoratkaisut, ja tarjoaa sävellyksensä pikemmin luontaisina kulkijoina kuin mittatilaustyönä. Ja silti on koukkua, uljaita nostatuksia, vakaata hidastelua ja rehevää säröilyä, ja harvemmin yli biisin tarpeiden. Kitarointi nousee pyytämättä esille, ja monipuolisen ja sävykkään soiton keskellä kuultava intohimo ei jää huomaamatta. Pannaan siis koreasti, muttei mitenkään riehaantuen. Hyvä esimerkki tästä on levyn päättävä tulkinta Joy Divisionin 24 Hoursista, joka on samanaikaisesti sekä kunnioittava että rohkea.

Hyvän levyn merkit: 1) voi hypätä mukaan missä kohdassa hyvänsä, 2) ei ammenna itseään tyhjiin ensimmäisillä 10-15 kuuntelulla, 3) löytää jatkuvasti uusia (mahdollisia) viitteitä muuhun musiikkiin, ja 4) puitteistaan ja ns. perinnettietoisuudestaan huolimatta levyä tekee jatkuvasti kuvailla lähinnä sanalla mielenkiintoinen.

Kokonaisuutena hallitun levyn suurimpana puutteena voisi pitää Juho Pätärin laulua. Se on laiskaa ja paikoin aneemistakin, eikä varmasti siksi että se sopii musiikkiin, vaikka se tekee senkin. Série Noire on etäisesti tutun oloista musiikkia, nukkavierua, vääntynyttä ja spontaania kitaraindietä. Sellaista on tehty maailman sivu, ja kannattaa tehdä vastakin, jos tulokset ovat näin luontevia.