Neurosis: Honor Found in Decay

Neurot

Neurosiksen kymmenettä studioalbumia saatiin odottaa lähes viisi ja puoli vuotta, mutta odotus kannatti jälleen kerran. Post-metalin ja sludgen mestarit ovat kasanneet uudelle kiekolleen seitsemän tuhtia raitaa, joiden kokonaiskesto ylittää tunnin mitan. Luvassa ei ole mitään tavattoman uutta auringon alla, mutta kymmenes pitkäsoitto on silti tärkeä askel bändin pitkällä taipaleella, sillä nyt muutamakin ympyrä tuntuu viimein sulkeutuvan.

Kuluneet vuodet ovat hioneet bändin soittoa ja soundia, mutta uransa alkupuolen hardcore punkista hiljalleen progehtavan post-metalin pariin siirtynyt ryhmä luo edelleen musiikkia, jonka painoa, voimaa ja intensiivisyyttä on vaikea kuvata tyydyttävästi. Tällä kertaa veteraanien soitossa on myös rahdun verran enemmän terää ja rosoisuutta kuin parilla viimeisellä kiekolla, joten vertaukset esimerkiksi uuden vuosituhannen avanneeseen A Sun That Never Sets -albumiin ovat tavallaan oikeutettuja, vaikka bändi on nyt aivan eri tilanteessa kuin kesällä 2001.

Avauksena kuultava We All Rage in Cold, jonka kalifornialaiset pistivät myös ennakkoon jakoon verkossa, on kuin kaapista löytynyt vanha, tuttu ja luotettava takki. Se istuu päälle kuin itsestään ja pian jo huomaat ihmetteleväsi miksi ensinnäkään luovuit siitä edes hetkeksi. Scott Kellyn ja Steve Von Tillin kitarat ja laulu käynnistyvät vaimeina ja seesteisinä, mutta jo alle minuutin kuluttua koko ryhmä on liittynyt mukaan ja äänivalli jatkaa vain kasvuaan. Tuttu miellyttävä tunne hiipii sisuksiin kun Neurosis johdattaa kuulijansa albumin sisään ja mammuttimaiset kappaleet lähtevät hitaasti aukenemaan.

Avaus osoittautuu pitkässä juoksussa yhdeksi tasavahvan kiekon merkittävimmistä luvuista. Avainkohdaksi osoittautuu myös toisena soiva At the Well, joka iskee murskaavalla ahdistuksellaan kerta toisensa jälkeen suoraan hermoon. Aaltomaisesti vellova kappale jatkuu lopulta yli kymmenen minuutin ajan, mutta sekuntikaan matkasta ei ole turhaa, sillä vaikka raidan olisi voinut lopettaa jo monessa kohdin antaa jokainen uusi sykli aina jotain lisää, jonka vuoksi seuraavaan rynnäkköön kannattaa lähteä. Tämä on juuri sitä aluetta, jolla Neurosiksen nerokkuus on kiistattominta ja herrat pystyvät toistamaan temppunsa vielä useampaan kertaan.

Palasiaan hitaasti keräävä ja lopulta silmille räjähtävä Bleeding the Pigs on kulultaan ehkä arvattava, mutta silti sekin on yksi albumin upeimmista hetkistä. Kuulija tietää mihin soittajat johdattavat häntä, mutta kaiken osuessa kohdilleen syntyy arvattavimmastakin kuviosta kultainen polku. Samat sanat voi todeta Casting of the Ages -mammutista, jonka doom murskaa ja syleilee samalla kertaa. Päätöksenä kuultava Raise the Dawn on albumin lyhin kappale ja tämän metallisen ”pikataipaleen” sijoittaminen loppuun antaakin kiekolle vahvan nousukiidon, muistuttaen samalla sopivasti 90-luvun nopeammista ja ärhäkämmistä vuosista.

Neurosis on palannut jälleen kerran voittajana kentälle. Ryhmän raskas, massiivinen, paikoin lähes suunnattomaksi kasvava metallimyrsky on tuttu ja monikaan asia ei ole muuttunut sitten vuoden 2007, mutta silti tämä toimii yhä edelleen. Mestarit ovat yhä mestareita.