Huojuva lato: Rakkaus ja juuret

Turenki

Jokohan Suonna Kononen (s. 1971) pikku hiljaa saisi ansaitsemaansa arvostusta suomenkielisen populaarimusiikin maantiekartalla? Useissa bändeissä soittanut Karjalaisen kulttuuritoimittaja on tehnyt Huojuva lato -bändistään vaivaisessa neljässä vuodessa maan kantripiirien kiintotähden. Hän ei ole juonut ääntään, ja vaikuttaa muutenkin pystyvän erottavan kantrin vanhalta viskiltä lemuavat tragediat ja kaihoisat mollisoinnut tosielämästä. Ehkä juuri siksi miehen musiikki onkin niin rehellistä ja sympaattista.

Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin Huojuva lato esittää myös muiden musiikkia; se ei ole unohtanut rakkauttaan ja juuriaan – mistä ropisee lisää pinnoja. Vielä kun lainamateriaali ei silmittömästi pompsahda esiin levyn eliittinä, on selvää että Konosella on lahjoja tähän hommaan.

Vaikka nokkamies ei omissa lauluissaan ylläkään aina ihan kuolemattomiin riveihin, esimerkiksi Rakkaus on sotaa -käännös on sisäistänyt DeWayne Blackwellin alkuperäisen osuvasti – lopun viimeistä huumoriyllätystä lukuun ottamatta. Suomeen sijoitetussa tarinassa kahden sotaveteraaniveljeksen ja rakkauden miinakenttien kolhiman kertojan vertailut sodan ja rakkauden uhriuden välillä ovat paikoin hykerryttäviä: Vanhempi nosti lahjettaan ja tekojalan näin/minä näytin Sirun kynnenjäljet selästäin.

Bändi soittaa erinomaisesti ja varsinkin pedal steeliä, dobroa ja banjoa hoiteleva Ilkka Vartiainen on paikoin aivan suvereeni omien instrumenttiensa takana. Kantriperinteiden ja Neil Youngin lisäksi musiikissa kummittelee myös Gösta Sundqvistin haamu, joka selvimmin leijuu pelipaikalla omaa käsialaa olevissa kappaleissa Syntymässä säikähtäneet ja Lasiset siivet. Jälkimmäisessä mandoliini helkkyy kuin Leevillä parhaimmillaan. Tasaisen hyvän levyn komein esitys on ehkä sittenkin uljas Vanhaa metsää -balladi. Lopulta on helppo mukailla pohjoiskarjalaisen juottolan tunnelmaa kehuvan Valtimon Seiska -laulun sanoja: suomikantrin saralla parempaa ei olla voi.