Koalia: I See Wet People

Mediacroco

Olen lukenut muutaman oululaista Koaliaa esittelevän tekstin ja hiukan hämmästyttää ettei missään ole mainittu taikasanaa punkpop, vaikka se meikäläisen korvaan leimaa yhtyeen iloista ja vauhdikasta kitarapop-meuhkaa parhaiten. Ei nyt mitään greendaymäistä räkä poskella, mutta semmoista hiukan siloposkisempaa ja sliipatumpaa kuten Good Charlottella ja kumppaneilla, joskaan ei ihan yhtä stadionmitoissa. Vaikka iloisen riehakas ilme saattaa jonkun mielestä olla epäsuomalaista, niin itse olen aina todennut että mitä enemmän kotimaisessa musiikissakin tajutaan ottaa se pää pois perseestä, sen parempi. Vielä kun debyyttialbumi I See Wet Peoplea leimaa iloisen tekemisen meiningin ohella ihan kiehtovat koukut, niin Koalia on tervetullut tuttavuus.

Heti avausraita Wine & Brandy nappaa mukaansa blaa-blaa-blaallaan, hikisellä vauhdillaan ja bändin stemmalauletulla energisellä melodisuudella. Nelikko hallitsee taidon olla kaahaamatta melodiakoukkujaan jyrän alle. Vaikka Dynamite on huomattavasti enemmän kiiltokuvapurkkaa, on siinäkin hyvä imu. Jussi Oskarin laulussa ei juuri motkotettavaa ole, vaikkei siinä oikein mitään kauhean spesiaalia värähdäkään. Ainakaan yhtyettä ei voi töksähtelevyydestä syyttää, sulavasti mennään. Ihan videonkin koristeekseen saanut Johnny´s On The Run ei oikeastaan nouse biisipaletista esiin. Samoilla vahvuuksilla toki remutaan, mutta ainakaan erityinen koukku tai hitikkyys suhteessa levyn muuhun materiaalin ei nosta biisiä muita ylemmäs. Siitä voisi päätellä että taso on kaiken kaikkiaan aika hyvä.

Rentoutuneempi materiaali kuten Come Alive on oikeastaan I See Wet Peoplella todellinen mittari. Kun tuhattasataa-vauhdinpidon sijaan nostetaan jalkaa hiukan tallalta ja annetaan kieltämättä siirappisille mutta tarttuville hymyileville melodiakaarille tilaa, on aina vaara lipsahtaa liian imelyyden puolelle. Koalialla säilyy kuitenkin touhussa myös pieni roso ja mukavan energinen ote. Pinnaclen kohdalla hiukan jo miettii että lurpsahtaako sokerin puolelle liikaa? Onneksi I Don´t Caren riehakkaampi koukukas pyörre nappaa taas niskasta ja Let Us Party onnistuu jatkamaan mukaansatempaavasti, huolimatta "helppoudestaan". Joitain moinen helpomman kautta koukuttaminen varmasti ärsyttää, itse ajattelen että "helpon" kuuloisen melodisen koukukkuuden luominen, se se vasta taitolaji onkin. Hilpeästi hilipatihippaava Guns & Horses voisi ehkä vetää vieläkin enemmän pöljäilyn varaan, päätöksenä soiva nimibiisi leimautuu vahviten brittiläiseen aksenttiin. Ironinen poprock, joka nojaa melodioihin, riffeihin ja pohjois-brittiläiseen laulantaan on se miten soundi saatteessa tiivistetään. Minä lätkäisisin sinne vielä poppunkin, purkan ja hiukan Kalifornian punk-surffareitten iloista paahtoa.