Gallon Drunk: The Road Gets Darker From Here

Clouds Hill

Gallon Drunk on niitä löytöjä, joiden takia musiikkia jaksaa kaivella hieman pintaa syvemmältä ja levyihin keskittyä useammankin kuin parin kuuntelun verran. Kovin syvälle underground-onkaloihin ei edes tarvitse kurottaa, sillä jo 90-luvun alussa ensilevynsä julkaissut lontoolainen yhtye on menestynyt jenkeissä ja briteissä ihan kohtuullisesti. Suomessa sana upeasta alternative rock -poppoosta ei ole kiirinyt ainakaan omiin korviini. Kirjastossakaan ei ollut tungosta yhtyeen levyjen kohdalla, ja lähes koko tuotantoon tutustuminen on vaivatonta. Pikaselauksen jälkeen selvää on ainakin se, että Gallon Drunk ei ole lähtenyt kirkastamaan soundiaan uutukaisellaan, vaan päinvastoin.

Yhtenäisestä kokonaisuudesta, välittömyydestä tai iholle pääsevistä tunteenpurkauksista huolimatta – tai ehkä juuri niiden takia – ei The Road Gets Darker From Here tulekaan tavoittamaan kovin monia. Albumia voi suositella hyvin harvalle, enkä itsekään halua tarttua siihen päivittäin. Mutta silloin kun sen maailmaan tekee mieli, kokemus värisyttää.

Kertoja tuntuu vaeltavan pimeällä tiellä, joka ei suinkaan ole elokuvamaisen romanttinen. Vaivalloisen reitin läpi on tehtävä kaikkensa selviytyäkseen. Tekstitkin kertovat epätoivosta, mutta kylmän viiman poskilla ja kuran jaloissa aistisi, vaikka ei ymmärtäisi sanaakaan englannin kieltä. Vihaisen alistunut laulu vaeltaa samanlaisena koko levyn. Rummut paukuttavat turhautuneisuutta, basso kertoo kaiken synkän päättymättömyydestä ja kitarat roiskivat lisää hallittua sekasortoa. Jos joku alkaisi heittää huulta vieressä, hänet heitettäisiin ojaan. Nyt ei ole lupa nauraa.

Raaka kitararock, joka aina välillä jämähtää tummaksi bluesiksi ja yltyy toisinaan vihaiseksi punkiksi, miellyttänee eniten Nick Caven kaikista tummimpiin fiiliksiin viehtyneitä, eivätkä Kyussin ystävätkään välttämättä nyrpistele neniään. Rauhallisimmillaan yhtye on kuin Mark Lanegan äänekkäimmillään. Silti mikään ei vaikuta suunnitellulta. Vihaiseen soundiin ei tarvitse liimata mitään prodigymaisia ruoskan iskuja, sillä läimäytysreaktiot saavutetaan pelkällä energisellä ja hiotulla yhteissoitolla. Urheilutermein: kun tiimi pelaa yhteen pussiin, ei voittoon tarvita sooloilevia yksilöitä. Mitään kaunokirjallisia lauseitakaan ei tarvitse toistaa, sillä kun James Johnston huutaa ”it feels like a thousand years”, hänen jokaista sanaansa uskoo.

Sävyjä on riittävästi, jotta kuulija ei pääse puutumaan. The Big Breakdown kulkee jo lähes tanssivaihteella, kuin sitä säestämässä olisi The Black Keys. Johnstonin ärjynnän takia vieläkään ei päästä radioon tai hauskaa pitämään. Muualla esimerkiksi pianot, rautalankasoundit ja etenkin saksofonit raikastavat soundia aina oikeissa kohdissa. Selkeiden melodioiden perään on silti turha haikailla.

The Road Gets Darker From Heren avulla tällainen kiiltoon ja lämpöön tottunut kaupunkilaisvässykkäkin pääsee kotioloistaan aivan muualle. Näin etäältä on hyvä, sillä en oikeasti haluaisi olla yhtä epätoivoisessa paikassa. On kiva laittaa levy korvakuulokkeisiin soimaan ja tarpoa lumi- tai loskapyryssä huppu päässä kouluun tai työpaikalle. Sitä tuntee elävänsä hetken joka solullaan, mutta on yhtä tärkeää päästä sen jälkeen lämpimään ja mukavaan toimistoon hengähtämään. Muille voi olla hankalaa alkaa selittää, mikä kumma tuossa kelissä niin hymyilyttää.