Delay Trees: Doze

Soliti

Delay Trees pysäyttää heti uuden albuminsa ensisekunneilla. Decide-kappaleesta on riisuttu pois kaikki ylimääräinen: kolkko kitarasoundi ja etäinen rummunpärinä taustoittavat kuulijaan syvälle osuvaa laulumelodiaa. Samaahan ehtivät vuosia sitten kokeilla lukuisat Interpolin debyytistä vauhkoontuneet indieherkistelijät, harva kuitenkaan yhtä täydellisesti kuin suomalaisyhtye. Dream Surfer seuraavana käyttää samoja tehokeinona ja on yhtä raukea, muttei ole aivan vastaavanlainen täysosuma. Joka tapauksessa alussa tehdään heti selväksi, että nyt mennään pitkällä kaavalla.

Debyytin popmittaisista kappaleista on hypätty avaraan, ajankulusta piittaamattomaan popmaalailuun. On helppo suositella Dozea niille, jotka viime vuonna ihastelivat Real Estaten Days-levyn kiireettömyyttä. Ihan samoissa maailmoissa ei kuljeta, sillä kun Real Estate makoili puistossa ilman mitään hoppua, ohikulkevia iloisia tallaajia katsellen, Delay Trees on täysin omissa maailmoissaan. Ympäröivää maailmaa ei ole sillä hetkellä olemassa. Vertausta new jerseyläisiin puolustaa vielä Dozen rakenne. Etenkin tarttuva ja Soliti-lafkan muita yhtyeitä muistuttava HML kolmantena ja Clacier-instrumentaali neljäntenä ovat kuin suora viittaus Daysiin. Jälkimmäisestä tunnelmapalasta nauttisi, vaikka se kestäisi tuplasi pidempäänkin.

Pitkä hiljainen tauko Clacierin perässä korostaa sitä, että ensimmäinen puolisko on tullut päätökseensä. Niin sanotun b-puolen ensimmäinen veto, yli 8-minuuttinen avaruusäänillä jumittava Pause, on mielenkiintoinen mutta kestää kuuntelua nipin napin mittansa ajan. Ilman jälkeensä alkavaa, suttuisella soundilla pärisevää ja voimakkaan hypnoottista Futurea albumi saattaisi menettää lataustaan.

Kokonaisuuden tarkkaan mietitty rakenne ja ensialbumista tyyliltään muuttuneet kappaleet vievät ensikuunteluilla suurimman huomion. Kun Dozeen pääsee sisälle, kuuntelun keskiössä eivät ole enää äänimaailman raamit, vaan kauniit popkappaleet. Siis älkää debyyttiin ihastuneet turhaan pelästykö.