Ville Leinonen: Camp Crystal Lake

Karkia Mistika

Ville Leinonen on yksi niistä taiteilijoista, joiden vuorokauteen toivoisi muutaman tunnin lisää. Ihan vaan siksi, että se kaikki suunnaton luovuus, mikä miehen sisällä asuu, ehtisi suodattua julkaisuiksi ja esiintymisiksi yleisön koettavaksi. Leinosen sisällä kun tuntuu asuvan ainakin puolen tusinaa erilaista artistiminää aina reggae-iskelmäprinssistä avantgarde-hevariin. Jos jokainen taiteilija olisi Leinosen kaltainen, voisi puolet artisteista siirtää huoletta varhaiseläkkeelle. Porilaisen pienlevy-yhtiö Karkia Mistikan julkaisemalla Camp Crystal Lakella äänessä on jälleen uusi persoona, äänimaisemataiteilija Ville Leinonen.

Leinosen vaihtelevista tekemisistä ei aina ole helppo pitää, mutta yksi asia tuotoksia yhdistää: ne ovat poikkeuksetta kiinnostavia. Tätä kaavaa jatkaa myös Friday the 13th -elokuvista inspiraation saanut Camp Crystal Lake, joka asettuu Leinos-diskografian haastavampaan päätyyn. Muutaman minuutin kohinalla alkava albumi on kollaasimainen äänimaisemateos, josta on turha hakea kappalerakenteita. Se ei kuitenkaan ole mitään itsetarkoituksellista dadaa, vaan Leinosen vahva visio kantaa näköjään myös abstraktimman materiaalin parissa.

Kannettoman promo-CD:n tueksi kaipaisi jotain visuaalista, joka saattaisi tuoda äänimaisemaan lisää tarttumapintaa. Herää ajatus Leinosen ohjaamasta kauhuelokuvasta: olisiko siinä miehen seuraava aluevaltaus? Aivan ilman visuaalisia ärsykkeitä ei kuitenkaan tarvitse olla, sillä levyä kuunnellessa aivot alkavat tuottaa niitä kovaa vauhtia. Vaikuttavin on järjenmenetykseltä kuulostava nimikappale, joka saa lopussa tuekseen jopa pulssin sekä syntetisaattoririffin. Pimeässä metsässä kappaletta kuunnellessa voisi olla mielenterveys koetuksella. Animals Rising puolestaan kuulostaa unohdetun 1970-luvun happohevibändin jamilta, jonka äänityksessä jokin on mennyt hieman pieleen. Kauhuelokuvakonnotaatioita herättää myös Chamber of Thrills, jonka vihlovat kirskunnat tuovat mieleen Hohto-elokuvassa piinaavan György Ligetin Lontanon.

Ei Camp Crystal Lakea varmaankaan kovin säännöllisesti tule kaivettua levyhyllystä, mutta ei se liene sen tarkoituskaan. Se on dokumentaatio äänistä, jotka saattavat olla pesukoneen hurinaa, liikenteen hälyä, hankaimen nitinää, meren kohinaa ja veden kiehuntaa, mutta saattavat myös olla olematta niitä. Mikä tärkeintä, sen kuultuaan tuntuu siltä, että on kokenut jotain ainutlaatuista. Camp Crystal Laken arvottaminen tähdin on haastavaa ja turhaa, joten annetaan täydet pisteet silkasta arvostuksesta Ville Leinosta kohtaan.