THE XX: Coexist

Young Turks

Populaarimusiikin kentällä syklit osaavat olla armottomia. Se mikä muutama vuosi sitten saattoi kuulostaa perin kumoukselliselta, voi tuntua menneen talven lumilta harmillisen nopeasti. Vähäeleisellä debyyttilevyllään xx (2009) sekä kriitikot että ostavan yleisön hurmannut The xx tuntui perin kiehtovalta yhtyeeltä. Hurmaantunut vaikutelma syntyi paitsi erinomaisista kappaleista (Islands, VCR, Crystalised) myös harkitun sisäänpäin kääntyneestä live- esiintymisestä, joka suorastaan vangitsi elokuussa 2010 trion esiintyessä Flow -festivaaleilla.

Valitettavasti kolme vuotta esikoislevyn jälkeen on todettava, että Coexistillä xx putoaa tavallisten kuolevaisten joukkoon. Yhtye on toistanut edellisen levyn vähäisistä elementeistä rakentuneen konseptin. Uutuudenviehätys on poissa eikä ilmaisun laajuudeltaan minimalistinen bändi ole oppinut uusia temppuja tarpeeksi. Toki jotain sentään, sillä edeltäjäänsä verrattuna lontoolaisryhmä tunnustelee nyt enemmän elektronisten biittien ja alataajuuksien parissa. Romy Madley Croftin ja Oliver Smithin dramaattiset kaksintaistelut solistiherruudesta jatkuvat tälläkin levyllä, mutta ne eivät yhdentekevässä apaattisuudessaan juuri kuulostaa enää kiinnostavilta.

Albumin kappalemateriaalista edukseen nousevat esikoissingle Angels, joka on tutunoloinen downbeatin ja uneliaan kitarapopin yhdistelmä sekä taidokkaasti tummasävyiseksi elektropopiksi kohoava Swept Away, joka antaa mukavasti potkua levyn yleisilmeelle. Kokonaisuudessaan kappaleissa on kuitenkin turhan paljon tyhjäkäyntiä eikä kaunopuheinen yksinkertaisuus tuota tyydytystä tällä kertaa. On sääli, että vaikeasta toisesta levystä tuli haalea ja innoton, mutta albumin puutteista huolimatta jaksan uskoa, että xx:llä koittavat vielä hyvät ajat.