Absoluuttinen Nollapiste: Pisara ja lammas 1

Diu Dau

Absoluuttisen Nollapisteen albumi Suljettu (1999) on omissa kirjoissani yksi kaikkien aikojen kotimaisista levytyksistä. Tätä seuranneisiin kuuteen albumiin ei ole jostain syystä herännyt kiinnostusta tarttua pintapuolista tutkiskelua syvemmin. Yhtyeen yhdestoista pitkäsoitto, Pisara ja lammas 1 herätti kuitenkin jo konseptillaan kiinnostuksen eikä lopputuloskaan petä. Ensi vuoden puolelle kaavailtu kakkososa paljastaa tarinan lopullisen ratkaisun, mutta ainakin alkupuolisko on hieno.

Pisara ja lammas on siis kaksiosainen teemalevy, joka kertoo tarinan avaruudesta Maahan putoavasta pahaa sisältävästä pisarasta. Kuulostaa hölmöhköltä, mutta yllättävien käänteiden kautta tarinasta kehkeytyy varsin jännittävä. Kertoja Tommi Liimatan lisäksi lauluosuuksista vastaavat Erkki Seppänen (Lammas), Olavi Uusivirta (Paimen) sekä Paula Vesala (Nainen). Vierailijat jäävät ainakin ensimmäisessä osassa yllättävänkin pieneen rooliin, sillä suurin osa tarinan pohjustuksesta kuullaan kertojan suulla. Fokus on siis aivan oikeassa paikassa - nimekkäiden vierailijoiden esittelemisen sijaan kuljetaan tarinan ehdoilla.

Jos joku tässä maassa voi päästä kuiville näin erikoisessa projektissa, on tämä henkilö Tommi Liimatta. Miehen kirjalliset kyvyt ovat toki tulleet esiin pitkän aikaa sitten, mutta silti Liimatan nerous jaksaa hämmästyttää. Liimatta on ennen kaikkea mestari siinä, mitä hän jättää sanomatta. Hän pystyy luomaan vähäisellä tekstimäärällä ja tarkkanäköisillä tiivistyksillä kokonaisen maailman, jollaisen kuvaamiseen monilla muilla menisi 300 sivun romaanin verran. Pisaraa ja lammasta tarkkaan kuunnellessaan huomaa jatkuvasti oivaltavansa rivien väleistä asioita, jotka valaisevat tarinan kulkua. Välitöntä nautintoa aiheuttavat puolestaan hykerryttävät vertaukset. "Naista varjelus seuraa kuin sadetakkinen kundi!" sekä "Nainen nousee rinteen, ja alkaa seurata polkua keskeltä / kuin jotain alkuillan sarjaa." ovat vain pari esimerkkiä kiteytyksistä, jollaisia latelisi itsekin, jos vain osaisi.

Vaikka Liimatan rooli on albumilla merkittävin, ei sovi väheksyä muun yhtyeen panosta. Absoluuttinen Nollapiste nyökkäilee jatkuvasti progen ja popin historian suuntaan, mutta kuulostaa silti täysin omalta itseltään. Yhteensoiton ja soundin tunnistettavuuden saralla yhtye hakee vertaistaan. Sen soitossa on elastisuutta, ennakkoluulottomuutta, huumoria ja ajattomuutta. Päinvastoin kuin useat kanssaprogeilijat, AN malttaa pitää kikkailun minimissä ja kappaleiden mitat aisoissa. Pisara ja lammas onkin lopulta helposti omaksuttavaa musiikkia, sillä kaikki äkkikäännöksetkin tuntuvat kovin luontevilta.

Joskus Absoluuttinen Nollapiste on tullut kirottua alimpaan helvettiin kaikkien siitä vaikuttuneiden, harmaita hiuksia aiheuttavien, väkinäisen outoa ja ärsyttävää vinoiluprogea soittavien demobändien takia. Ei yhtyettä voi kuitenkaan tästä syyttää. Matkijat eivät ole nimittäin tajunneet homman pointtia: erikoisuuden tai outouden tavoittelu itseisarvona johtaa vain kiusallisiin lopputuloksiin. Absoluuttinen Nollapiste on sen sijaan erikoinen yhtye, mutta sen musiikista ei synny missään vaiheessa sellaista vaikutelmaa, että se olisi tavoitteena. Kaikesta mutkittelusta huolimatta Pisara ja lammas soljuu eteenpäin määrätietoisesti.

Ennen toisen osan kuulemista on vaikea arvioida täysin, kuinka merkittävästä teoksesta on kyse. Tarinan kiehtova aloitus jättää kuitenkin odottamaan jatkoa vesi kielellä. Ja jotenkin tuntuu siltä, ettei loppuratkaisuun tarvitse pettyä.