Jukka Perko Streamline Jazztet: Jukka Perko Streamline Jazztet

EMI Blue Note

Muusikon uransa 1980-luvun puolivälissä aloittanut saksofonisti Jukka Perko tuskin kaipaa esittelyjä. Perko on noussut yhtyeidensä Jukka Perko Quartetin ja etenkin Perko–Pyysalo Poppoon myötä erääksi kotimaisen jazzin kärkinimeksi, jonka nimi levytyksen kannessa on eräänlainen laadun tae. Parilla Jazz-Emmallakin palkittu taiteellisesti ja usein myynnillisestikin menestyksekäs muusikko on myös tehnyt tiukkalinjaisemman jazzin lisäksi syrjähyppyjä iskelmän, popin ja jopa kirkkomusiikin pariin. Muistissa ovat esimerkiksi Hurmio-orkesterin Music of Olavi Virta (2001), virsilevy Kaanaanmaa (2002) ja Mikko Kuustosen kanssa tehty Profeetta (2008).

Jukka Perko Streamline Jazztetin myötä Perko palaa jatsillisemman materiaalin pariin versioiden muun muassa Dave Brubeckiä ja Bud Powellia. Tälläkin kertaa käsittelyyn on tosin otettu pari suomalaista merkkiteosta, Unto Monosen puhkikulutettu Satumaa ja Onni Laihasen vähemmän soitettu mutta vähintään yhtä koskettava Rantakoivun alla. Näistäkin muokataan sujuvaa, hieman sisäänpäinkääntynyttä rytmimusiikkia.

Streamline Jazztetiksi nimetty nelikko on erinomainen. Perko itse hoitaa alttosaksofonillaan pääroolin, Teemu Viinikainen kitaroinnin, Teppo Mäkynen lyömäsoittimet ja Ville Herrala alatontin. Saksofoni on selkeästi pääosassa, mutta muutkin soittimet saavat tilaa, joskaan eivät aina perinteisen jazz-kaavan mukaan. Jokainen muusikko saa sooloilla, muttei joka kappaleessa. Usein virtuositeetti ilmenee herkkyytenä nyansseille, kyvyssä täyttää tilaa sopivissa kohdissa.

Levyn yleistunnelma on hidas, introspektiivinen ja viipyilevän kaihoisa. Musiikki tuntuu heijastelevan yksinoloa ja uppoutumista omiin ajatuksiin (ja sopii hyvin mainitun harrasteen taustalle). Dynamiikkaa käytetään taiten, painottaen nimenomaan rauhallisempaa puolta. Esimerkiksi When Lights Are Low´n hillityt rumpusooloilut imevät mukaansa. Fairy Landiksi nimettyyn Suureen Suomalaiseen Tangoon on puolestaan saatu mukavaa kuplivuutta, ei vähiten Mäkysen suvereenin rytmittelyn vuoksi. Kerrankin Satumaa, joka ei tunnu triviaalilta.

Perinteikästä askellusta kuullaan silloin tällöin, mutta kunnon sormiennapsutteluun päästään oikeastaan vasta levyn lopussa, jonne on sijoitettu peräkkäin Vincent Youmansin kaksi- ja puoliminuuttinen I Want to Be Happy sekä albumin ainut originaali, Mäkysen iloitteleva Irwin Did. Etenkin jälkimmäinen nostaa tunnelmaa. Tanssittava jazz sujuu siis sekin tältä kvartetilta hienosti, mutta yleensä yhtye luottaa hillitympään ilmaisuun. Ylipäätään jazztetti pitäytyy kiitettävästi olennaisessa välttäen itsetarkoituksellisen sooloilun tai kaahauksen.

Levyltä on vaikea löytää suurempaa moitittavaa. Olisin kenties kaivannut hieman enemmän Viinikaisen ja Herrala ääntä, nyt Perkon altto ja Mäkysen lyömät tuntuvat hallitsevan kenties hieman liikaa. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus nousee kirkkaasti plussalle, ja pidemmällekin. Kerrassaan hieno levy!