Mariska & Pahat sudet: Kukkurukuu

Warner

Mikähän siinä on, että juuri Mariskan levyarvioissa äityy pohtimaan normaalia laajempia yhteiskunnallisia teemoja. Viimeksi tuli vähän feministiseenkin sävyyn ihmeteltyä maailman menoa, ja tuoreimman albumin promohaastatteluissa pisti silmään asiayhteydestään tuttuun tapaan irrotettu naistenlehden kansiotsikko: "Pojat antavat naiselle virtaa." Pidän sitä täysin harmittomana sitaattina, mutta entäpä jos sukupuoliroolit kääntäisi ylösalaisin: ”Jouni Hynynen: Tytöt antavat miehelle virtaa.” Olenko ainut, joka epäilee että tämän jälkeen vauvalehtien keskustelufoorumeilla olisi havaittavissa pieni kävijäpiikki? Jos ”tasa-arvon” nimissä tähdätään todellakin siihen, että sukupuolten välillä ei nähdä eroja, silloin myös niiden historialliset, järki-tunne-peräiset ja kulttuuriset merkitykset olisi kiellettävä. Sillä siitähän tässä on kyse: miehen suusta sama asia kuulostaa törkeämmältä tai irstaammalta kuin naisen suusta. Mariska saa sanoa vaihtavansa miestä kuin paitaa. Samu Haberkin saisi sanoa, muttei ehkä kannattaisi.

Miten tämä kaikki liittyy tähän albumiin? No ainakin siten, että naispuoliset artistit kirjoittavat edelleen lauluja omille levyilleen lähes sataprosenttisesti naisnäkökulmasta. Miksikö se on huomionarvoista? No, vaikkapa siksi että he ovat selvä lahjakas enemmistö nykypäivän artistikatraassa. Se mikä Maija Vilkkumaan uran alkutaipaleella oli virkistävää vaihtelua ja monipuolista erilaisuutta, on nyt status quo, vallitseva asiantila. Esimerkiksi Mariska, Chisu ja Paula Vesala ovat toki tehneet kappaleita myös miesartisteille, mutta heidän omasta tuotannostaan ei ainakaan äkkiseltään tule mieleen miehen näkökulmasta kertovia – tai edes selkeästi sukupuolettomia lauluja.

Kukkurukuu ei ole poikkeus, ainakaan niiden laulujen osalta joissa on jotain sisältöä : on kostoretkeä murhatun miehen puolesta (La muerte), vierailua ruumishuoneella rakkaan luona (Kalpeet) ja yksinkertaisuudessaan nerokasta sukupolvitarinaa (Ukon laulu). Toisaalta, tässä tapauksessa oletuskin lähtee pinnallisen konservatiivisesti siitä, että laulujen pariskunnat ovat matadori ja senorita eikä matadori ja matadori.

Poppoon debyytin parhaalle tasolle ei siis tekstipuolella ylletä, mutta vahvoja sävellyksiä löytyy sitäkin enemmän. Matkalla Manalaan, Liekki ja Kukkurukuu vievät Mariskan entistä selvemmin pop-kentälle. Yksittäisten sovitusratkaisujen taustalla kummittelevat niin Muse, Queen kuin Duran Durankin. Albumin vahvinta antia edustava Sinä päivänä kun sä lähdet sisältää niin tyylikkään lopetuksen, että on vaikea kuvitella keikkasetille sopivampaa finaalia.

Kuolemaa, rakkautta ja rakkauden kuolemaa pyörittelevässä tematiikassa oikeastaan ainut hyppäys polulta on lastenlaulu Kettu ja korppi (Hynysen Veri on vettä sakeampaa -sanahelinästä kun ei saa mitään otetta). Sitä seuraava, terävä loppukolmikko saa jopa harmittelemaan, että reilu puolituntinen Mariskan seurassa on ohi. Toivottomuuden partaalle johtaneista ensikuunteluista on kuljettu pitkä matka siihen myönnytykseen, että Kukkurukuu on sittenkin parannus porukan debyyttiin.