Kraftwerk: Tour de France Soundtracks

EMI

 Saksasta jyrähtävät taas kurinalaiset teknosaundit. 17 vuoden hiljaisuus on rikottu: Ralf Hütterin ja Florian Schneiderin luotsaamalta tiimiltä on tullut viimeinkin uutta materiaalia. Onnistumispaine heillä on varmasti ollut jotain melkoisen sanoinkuvaamatonta, etenkin, kun toistaiseksi viimeiseksi levyksi heille oli jäänyt 1986 ilmestynyt “Electric Café”, jota haukuttiin hyvistä hetkistään huolimatta turhan popiksi, vasemmalla kädellä tehdyksi.

 Uusin pitkäsoitto rakentuu Ranskan ympäriajo-teeman ympärille. Ajon kolme etappia ovat kukin saaneet oman jytkeensä, joka on retroilua tai näennäisfuturismia näkökulmasta riippuen. Itselleni rytke tuo mieleen vanhan Speedball - tietokonepeliklassikon pyöräilyversion, eikä se ole paha juttu. Ei noissa jumpsutuksissa paljoa tapahdu, mutta eipä Kraftwerk koskaan mitään musiikillista stevenspielbergiä koskaan ole ollutkaan. Pääpaino on edelleen minimalistisessa jatkuvuudessa, äänimaisemissa ja siisteissä äänissä. Ja kun tarkkaan ajatellaan, niin eipä se pyöräilykään mitään jääkiekkoa ole.

 Kraftwerkin uusinta levyä on hankala arvioida siinä mielessä, ettei oikein tiedä, minkä ottaisi lähtökohdaksi. Pitäisikö Kraftwerkin kaltaisen, jo instituutioksi muodostuneen poppoon uudistua, ja jos, mihin suuntaan ja miksi? Vai riittääkö, että se kuulostaa itseltään vuosikymmenestä ja -tuhannesta toiseen?

 Olen sitä mieltä, että riittää. Kraftwerk ei ole muuttunut merkittävästi, vaikka 90-luku oli välissä (ehkä juuri sen vuoksi?). Vanhat (kunnon), kalsean jäätävät soundit hallitsevat edelleen kuulokuvaa, johon lisätehoja löydetään mm. hengitysäänistä. Väkinäinen modernisointi on jätetty sikseen, ja on keskitytty selvästi tekemään sitä, mitä osataan parhaiten: kurinalaisen hypnoottista oikeaa teknoa, jollaista ei siis “voi tehdä kuka tahansa”.

 Tour de France Soundtracks on mielestäni tyypillinen Kraftwerk-levy, jonka ei tarvitse hävetä aikaisempien rinnalla. Näen kvartetin kaikissa levyissä tiettyä kaksijakoisuutta: on niitä maalailevampia ambient-osaston piisejä, ja sitten niitä omaksuttavampia, jotka jäävät päähän soimaan. Tämän levyn suosikkini kuuluvat jälkimmäisiin: Vitamin ja Elektro Kardiogramm kyllä kuulostavat humoristisilta Kraftwerk-pastisseilta, mutta ehkä vain suggeroin itseäni turhaan. Varmaan seuraavan kuukauden ajan hoen bussimatkojen aikana itsekseni sitä ensiksimainitun piisin kissakävelee-osaston mantraa: “A-B-C-D-Vitamin!” Varmasti löytyy tältä levyltä raita jos toinenkin tuleviin Best Of-kokoelmiin.

 Ehkäpä 55 minuutin kokonaisuutta nyt kuitenkin olisi tiivistänyt jonkin verran. Aikaisemmat, vielä LP-kaudella tehdyt levyt tuntuvat juuri sopivan mittaisilta, nyt mennään ilmaisussa paikoitellen jo turhan toiston puolelle.

 Pöytäkirjaan merkittäneen, että Kraftwerk potkii edelleen. Vanhassa vara parempi näemmä, tälläkin musiikin alalla. Kraftwerk on luonut itselleen ajattoman soundimaailman, jutun, jota ei näemmä kannata moderneilla päälleliimauksilla vesittää. Tuskinpa tosi fanit sellaisia edes kaipaavat. Ja koska ei aikaansa sidottuja trendipelleilyjä löydy, voinee tätäkin levyä kuunnella himona vielä vuosien, vuosikymmenien kuluttua tämmöinenkin Ranska- ja urheiluskeptinen tyyppi.

 Ranska ja Saksa sopivat näemmä hyvin yhteen - niin kauan kunnes kyse on politiikasta.