Metz: Metz

Sub Pop

Viimeiset kolme ja puoli vuotta tien päällä olleesta kanadalaistrio Metzistä on povattu live-esiintymisten perusteella jos ei nyt uutta Nirvanaa, niin Jesus Lizardia ainakin. Ahkeran työnteon ja kiertämisen jälkeen on aika myös puolituntisen debyytin, jolla on pyritty liki mahdottomaan - yhtyeen vimmaisen lavaenergian taltiointiin.

Metz esittelee keinovaransa heti avausraita ja singlelohkaisu Headachella. Hurjalla voimalla taottu rumpukomppaus, meluisat kitarariffit, siellä täällä ulvahteleva feedback sekä Alex Edkinsin melun keskeltä pintaan pyrkivä laulu ovat kiistattoman toimiva yhdistelmä. Kuitenkin, kun perään kuullaan yhdeksän täysin samoja temppuja viljelevää kappaletta sekä puoliksi tyhjää täynnä oleva turha päätösnumero -))-, jää albumista lopulta varsin tyhjä olo. Metzin levyn kuuntelu on kuin söisi mausteista ruokaa, jonka maut kiehtovat ensipuraisulla ja puuduttavat loppuaterian ajan, mutta jonka alas saatuaan ei edes muista syöneensä mitään.

Metzin musiikki on niin selkeästi ahtaalle klubille tarkoitettua, että hien hajun, soittajien fyysisen elehdinnän ja moshpitin puuttuessa levyn kuuntelu tuntuu jopa väärältä. Kotona sohvalla istuessa huomio kiinnittyy lähinnä kappalemateriaalin yksitoikkoisuuteen, samoihin dissonansseihin ja rytmikikkoihin sekä etäisiin äänikangastuksiin Kurt Cobainista.

Metz saattaa siis hyvinkin olla kaiken hehkutuksen arvoinen yhtye, mutta sen debyyttilevy ei vaan ole kovin innostava. Puolen tunnin sludge-melupunk-moukaria olisi piristänyt edes pari pientä suvantokohtaa tai vieläkin äärimmäisempää rykäisyä.