Kuusumun Profeetta: Huutoja hiljaisesta huoneesta

Ektro

Kuusumun Profeetta on siitä kiitollinen seurattava, että koskaan ei voi olla täysin varma mihin suuntaan yhtye seuraavaksi kääntyy. Kuuden vuoden takainen Hymyilevien laivojen satama oli askel sivuun aiemmin mukaan tulleista kasarihevivaikutteista ja saman vuoden lopulla julkaistu Riemun ja kurjuuden sälekaihtimet EP jatkoi vahvaa otetta. Neljä vuotta sitten ilmestynyt Lyhtykuja jätti kuitenkin pompöösissä massiivisuudessaan monet hämilleen, minkä jälkeen uutta albumia on saatu odottaa neljä pitkää vuotta. Kuinka ollakaan, kymmenennen pitkäsoittonsa myötä porilaiset ovat palanneet lähelle ensimmäisen suomenkielisen albuminsa, tuon mainion Kukin kaappia selässään kantaa -kiekon, maailmaa.

Poissa ovat nyt särökitaraa uhkuvat äänivallit, vaikka bändiin liittyi jokin aika sitten toiseksi kitaristiksi Magyar Possenkin riveissä vaikuttava Harri Sippola. Krautrock ja massiivinen jytke ovat vaihtuneet luomulta tuoksuvaan folk-rokkiin, joka progehtaa ja vihertää hiukan joka kulmasta. Uutukainen ei ole kuitenkaan mikään suora nostalgiatrippi, sillä sehän kun nyt olisi suorastaan mautonta. Kuusihenkiseksi kasvanut ryhmä tuntuu enemmänkin summaavan viimeisen reilun kymmenen vuoden ajalta kertyneitä palasia.

Avausraita Malja Elämälle käynnistyy nytkähdellen ja Rätön nostaessa maljan menneille päiville porautuu alla kulkeva bassolinja muistiin kuin huomaamatta. Alkuun lähes autiolta tuntuvassa kappaleessa tapahtuu todellisuudessa paljon ja kun äänillä on tilaa liikkua, nousee niiden vaikutuskin aivan uudelle tasolle. Tämä ”vähemmän on enemmän” –filosofia saa kukkia halki albumin ja etenkin todelliseksi proge-rock jätiksi kasvava Isännätön jättiläinen, sekä suorastaan kylmäävän upea Sataa lumi maahan hiljaa ja varhain, ovat tämän kehityslinjan mestarillisimpia tuotoksia. Albumin pisin ja massiivisin raita Ilonruhtinaita nauruviitoissaan on selkeimmin sukua edelliselle pitkäsoitolle, mutta tämäkin wagneriaaninen pienoissinfonia osataan pitää nyt kurissa.

Tiedä sitten onko tässä syyttäminen/kiittäminen bändin ikääntymistä, mutta sielultaan seesteinen levy tuntuu ryhmän eheimmältä kokonaisuudelta. Vaikka mukaan on livahtanut taas pari aavistuksen verran heikompaa raitaa, jäävät ne totaaliset törttöilyt ja genreharha-askeleet tällä kertaa väliin. Ei siis voi olla muuta kuin tyytyväinen, kun lopussa Pavut tanssivat aina aamunhämärään asti.