Betrayal at Bespin: Rains

Avenger

Satakunnasta lähtöisin oleva Betrayal at Bespin räsähti kuin tyhjästä allekirjoittaneen maailmaan vajaa kolme vuotta sitten, kun yhtyeen esikoisalbumi Diary of a Dean Man Walking ilmestyi. Bändin post-apokalyptisilla näyillä ryyditetty postrock/postmetal oli kaikessa raskaudessaan ja massiivisuudessaan haastava, mutta samalla silti raikas ja persoonallinen tuulahdus jotain erilaista. Odotukset toista pitkäsoittoa kohtaan olivatkin suuret ja kuten kuvaan sopii, tiedossa oli jälleen jotain uutta sekä erilaista.

Betrayal at Bespinin taito yhdistää massiivisuutta ja herkkyyttä on jalostunut entisestään, mutta Rains on tietyistä yhtymäkohdistaan huolimatta tyystin erilainen albumi kuin edeltäjänsä. Metalliset palat ovat levyjen välissä karisseet lähes kokonaan pois orkesterin musiikista ja tilalle on tullut jotain laveampaa ja eteerisempää. Jotain joka ei tahdo mahtua edes postrockin lavean varjon alle. Kitara on toki yhä läsnä, mutta etenkin puhaltimien määrä sekä rooli on kasvanut huomattavasti. Tyrskyjen seassa kuullaan myös viulua ja selloa sekä koskettimia, jotka kaikki antavat oman merkittävän panoksensa entistä suurempaan ja kunnianhimoisempaan palapeliin.

Aiempaa elokuvamaisemmat äänimaisemat ja kevyemmistä palasista rakennetut äänivallit kertovat uudenlaisen tarinan, jossa vedellä on monta roolia. Näissä kappaleissa sade voi olla surullista mutta myös virvoittavaa, loputon meri sisältää lupauksen uudesta ja muiston vanhasta, ja jokien virroissa sade saavuttaa lopulta meren monta muistoa rikkaampana – ja ehkä hiukan surullisempanakin. Uudistunut musiikki ei kaipaa enää sanoja siinä määrin kuin ennen, joten laulua kuullaan vain kymmenestä kappaleesta viidellä.

Rains on ensisijaisesti eheä kokonaisuus, mutta soittokertojen myötä tasaisen vahvasta joukosta erottuvat kyllä suosikit. Kolmantena kuultava Atlantic kiitää elämää täynnä auringossa kylpevän valtameren vehreillä rannoilla, torvien antaessa oman silauksensa raikkaalle postrockille. Hitaasti kiihtyvä ja laveaa soitinarsenaalia hyväkseen käyttävä Slow Dance on myös ehdotonta eliittiä, jonka viimeinen kuumeinen puolitoistaminuuttinen on kuin kadonnut pala The Gatheringin klassisen How to Measure a Planet? albumin ytimestä.

Erityismaininnan ansaitsevat myös raskas ja uhkaavasti rullaava This Place is Death, sekä nimensä mukaista ahdistusta huokuva My Hands Are on Fire. Jälkimmäisellä puoliskolla kuultavat kappaleet muodostavat oman massiivisen yhdeksän minuutin mittaisen jakson, jolloin yhtye on raskaimmillaan ja äänekkäimmillään. Debyytin tavoin myös nyt väistetään onnistuneesti ”paisutusta paisutuksen takia” –sudenkuoppa ja näin muusta materiaalista erottuvat raidat lopulta ainoastaan vahvistavat kokonaisuutta.

Kaiken koetun jälkeen Rains sulkeutuu rauhallisissa tunnelmissa. Kuulas instrumentaaliraita Ocean Rain on trumpetteine kaikkineen kuin pala kevyttä kakkua raskaan aterian päälle, ja kun yli seitsenminuuttinen Moon River haipuu hiljaisuuteen, ei voi muuta kuin kiittää onneaan siitä että näin hienoja albumeita tehdään yhä. Onko tässä vuoden kotimainen postrock levy? Näyttää vahvasti siltä, että pystin voi jo nyt ojentaa tälle seitsenhenkiseksi kasvaneelle orkesterille.