Bob Dylan: Tempest

Columbia

Pakko se on kai hiljalleen uskoa. Välillä aivan luvattoman laitimmaista paskaa ulos tuutannut vanha koukkunokka ei suostu enää horjumaan. Vuoden 1997 Time Out of Mindista alkanut renessanssi jatkuu jo viidennellä peräkkäisellä Dylan-levyllä, ja – mestarin ikä huomioon ottaen – asiaan tuskin enää tulee suurempia muutoksia.

Vähäeleinen bändi soittaa vanhaa tuttua americanaa niin, että laulu ja tekstit ovat keskiössä, mutta soittotaidon ja yhteissoiton puutteesta ei toki ole tietoakaan (Paul McCartney, oletko kuulolla?). Bob Dylanin käninä jakaa luonnollisesti mielipiteitä, mutta ainakin yllekirjoittanut pitää tästä rohisevasta pappaversiosta enemmän kuin siitä alkuaikojen hinkuyskäisestä kakarasta. Perinteisen laulukäsityksen mukaanhan Dylanin parhaat vokaalisuoritukset löytyvät ilman muuta 1970-luvulta, jolloin hän olikin melkoisessa vireessä.

Pistää tietysti miettimään, mitä Dylan saisi vielä tässäkin iässä aikaan, jos pitäisi kunnon paussin vuodesta 1988 käynnissä olleeseen ”loppumattomaan” kiertueeseen – ja keskittyisi tekemään vielä yhden magnum opuksen. Esimerkiksi Tempestin piti olla teemalevy uskonnosta, mutta ei hän sitten jaksanutkaan panostaa siihen ajatukseen. Heitteli vaan lauluja kasaan ja kun kymmenen oli purkissa, viskattiin lätty ulos.

Juu-u. Hyvin on heitelty – jälleen kerran. Duquesne Whistle aloittaa lempeällä ränttätäntällä ja Soon after Midnight on ties monesko upea balladi tältä mieheltä. Sen jälkeen teemat tummenevat – jopa niin rajusti että Tempestiä voi hyvällä syyllä kutsua äijän synkimmäksi levyksi. Tummiin vesiin sukeltelut aloittavat Long And Wasted Years, Pay in Blood ja Scarlet Town ovatkin kenties vahvin peräkkäinen kolmikko Dylan-levyllä sitten Time Out of Mindin Not Dark Yet-Cold Irons Bound-Make You Feel My Love-trion.

Tempest kääntyy jo maalisuoralle, ja aiemmat väliaikapisteet kahdeksan raidan jälkeen lupaavat loistavaa levyä – ja mitä tekeekään Dylan? No juuri sen, minkä vain Dylan voi tehdä: läiskäistä naamalle pelkkiä säkeistöjä junnaavan folk-eepoksen Titanicista. No, eihän siinä muuten mitään, mutta kun teoksella on pituutta 14 minuuttia ja niitä säkeistöjä on yhteensä 45 (!), niin ei kai ole hirveän väärin yleistää tätä nimibiisiä albumin vedenjakajaksi. Tämän kaiken jälkeen ostos-tv:n mainosäänimieskin muuttuisi epäuskoiseksi, sillä tässä ei ole vielä todellakaan kaikki. Arvoituksellisten tekstien mestari tykittää lauluun hämmentävän orjallisesti koko traagisen tapahtumaketjun, sotkien mukaan myös Leonardo DiCaprion tähdittämän iki-inhan Titanic-elokuvan juonta – eikä suotta käytä edes roolinimiä. Avainasemassa onkin laulun ”vartija”, jonka rooli vahvistaa että pikkutarkasta historian turhankertauksesta huolimatta kappale taitaakin käsitellä myös jotain ihan muuta. Kuten esimerkiksi sitä, miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat odottamattomiin tilanteisiin, esimerkiksi talouskriisiin, irtisanomisiin tai – tämän herran metkut tuntien – maailmanloppuun. Siinä se on, kuin veteen piirrettynä viivana: lahjakkuuden ja nerouden ero. Se olisi tullut selväksi myös ilman komeaa, John Lennonista ja julkisuudesta kertovaa päätöskappaletta.