Columbia

 Joku on vihdoinkin levy-yhtiöportaassakin tajunnut, että ostavan yleisön joukossa on paitsi karvanoppa- ja homppelivesseleitä, jotka pokkanaamalla pitävät huonosta musiikista, myös yllättävän suuri joukko heitä, jotka ymmärtävät huonouden estetiikkaa ja parhaassa tapauksessa saavat siitä sanoinkuvaamattomia kicksejä. Minulla on usein ollut tapana vinyyliformaattia puolustellessani sanoa yleensä se kuluneempi fraasi “Kaikkea hyvää musiikkia ei saa vielä CD:llä”, mutta mikäli tilanne on sopiva, olen valmis sanomaan myös notta “Kaikkea huonoa musiikkia ei saa vielä CD:llä!”, enkä edes valehtele.

 Tämä jo ehkä vuoden hiljaisilla markkinoilla ollut, ehkä aneemisen kantensa vuoksi huomiotta jäänyt, mutta nyt 10 euron hintaluokkaan infiltroitunut ja sieltä heti käsiin ponpannut kokoelma sisältää popmusiikillista huonoutta 80-luvulta eteenpäin. Ymmärrettävä linja on tämä, sillä muistakaamme, että he, jotka nyt ovat parikymppisiä, eivät välttämättä ole kuulleet näitä antitaideteoksia olleskaan, vaan niiden sijaan silkkaa scheibeä! Esittäjäkaartista on hankala mainita erikseen ketään: pakolliset Nykäset, MC Nikke T:t sun muut ovat mukana, mutta speciaalimaininnan ansaitsevat mm. Janos Valmusen “Bussipysäkillä”, Esa Saarisen “Poikarakkaus” ja Eddie Edwardsin “Mun nimeni on Eetu”, joita on ollut hankala löytää tähän saakka laserlevyformaatissa. Tässä yhteydessä suotaneen myös allekirjoittaneen harras toive saada kulttimaineisen, kuulemma moottoripyöräonnettomuudessa sittemmin menehtyneen Valmusen kaikki teokset CD-muotoon.

 Uskon, että jokaisen mielestä kokoelma sisältää niin “hyvää huonoa”, “huonoa huonoa” kuin myös Ghost World-leffasta tuttua “niin huonoa, että se pomppaa hyvän huonon yli, ollen taas huonoa huonoa”. Provosoimpia nimiä esiintyjäkaartissa ovat M.A.Numminen, Popeda, Moogetmoogs, Lapinlahden Linnut ja Jonna. Oliko “Minttu sekä Ville” nyt niin huono piisi? No, kaikkia ei voi olla miellyttämättä, jokainen päättäköön itse kunkin teoksen huonouden/hyvyyden asteen, sillä keskinkertaista kolmentähdenkamaa tästä levystä tuskin löytyy.

 Kokoelmana Armottomat on täyttä rautaa, ja nyt etenkin midpricenä hintansa väärti. Itselleni se antoi kaksi elämää suurempaa kokemusta, mikä ei ole ihan vähän. Niiden johdosta olen nyt sitä mieltä, että 1) Tällä levyllä oleva Raptorin “Oi Beibi” on huonoin koskaan kuulemani remix, ja 2) Jope Ruonansuun “S.T.T. - rap” on huonoin koskaan kuulemani kotimainen piisi. Eikä tarvinnut empiä sekuntiakaan.

 Varoitus! Kyseessä on tupla-CD. Molempien lättyjen kuunteleminen putkeen saattaa tehdä sinusta republikaanin!