Timo Rautiainen & Neljäs Sektori: Kunnes elämä meidät erottaa

Johanna

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus hajosi virallisesti loppuvuodesta 2006 minkä jälkeen Rautiainen julkaisi kolme sooloalbumia. Noilla kiekoilla mies pyrki tekemään pesäeroa vanhaan bändiinsä kokeilujen kautta turvautuen kansanmusiikin ja jopa hiphopin mausteisiin. Osa kokeiluista oli onnistuneempia kuin toiset, mutta missään vaiheessa soolot eivät nousseet Niskalaukauksen huipputöiden tasolle.

Kuusi vuotta on nähtävästi riittävän pitkä aika etäisyyden ottamiseen, sillä neljäs albumi palaa niihin tuttuihin juntta-soundeihin, jotka paaluttivat Niskalaukauksen pysyväksi osaksi kotimaista musiikkihistoriaa. Samalla taustabändi on saanut nimen, joten kyseessä ei ole enää mikään soolo vaan uuden orkesterin ensimmäinen kiekko.

Suomalaisen mielen, ja erityisesti miehen, tulkitsija jatkaa vakaata työtään ja yhteistyö YUP:sta tutun Valtteri Tynkkysenn kanssa on syventynyt entisestään. Tynkkynen onkin ollut mukana kynäilemässä lähes jokaista siivua ja sanoitusapua on saatu parille raidalle Jarkko Martikaiselta. Kokoonpanon nimi ja pienet musiikilliset nyanssit saattava muuttua vuosien saatossa, mutta pohjavire on edelleen se sama tuttu. Samoin tuttuja ovat tummasävyiset tarinat, jotka kertovat useimmiten yksilöiden kamppailuista vaikeissa tilanteissa.

Osa riffeistä ja melodioista on kovin tuttuja Rautiaisen aiemmilta kiekoilta, ja parissa biisissä viistetään jo vaarallisen läheltä aiemmin hiihdettyjä latuja. Toisaalta yhtye on vahvimmillaan melkoinen jyräkone, jonka metallisessa raskas-rockissa piisaa tarttumapintaa, etenkin kun Niskalaukauksen massiivinen lohduttomuus on korvattu kiivaammalla otteella. Kantaa otetaan niin maahanmuuton (Uhka) kuin tuohon liittyvän laumahenkisyydenkin vaaroista (Heikolla jäällä), mutta vaikka sormi kohoaa se ei osoita liiaksi. Tarinoissa on myös runsaasti hirtehistä ja sysimustaa huumoria ja tästä toimivin esimerkki on Martkaisen sanoittama Riivaaja ja kirvesmies, jossa Tarotin toinen kultakurkku Tommi Salmela saa rääkyvän riivaajan roolin.

Tynkkysen tuottama kiekko on kaikin puolin vahva ja onnistunut kokonaisuus. Kaikki biisit on sovitettu bändin toimesta, mikä on taatusti auttanut asiassa, ja vaikka sävyt ovat tummia, niin lopussa sentään sinitaivaskin aukenee, kun Kuolema meidät erottaa muistaa kiittää siitä maailman tärkeimmästä asiasta. Kuusi vuotta se otti, mutta viimein tuntuu siltä että uudistunut yhtye on löytänyt itsensä.