Iiro Rantala: My History Of Jazz

Act

Jazzpianisti Iiro Rantalan edellinen soolo Lost Heroes oli yleiskuvaltaan kovin erilainen kuin telkkaristakin tuttu tekijänsä. Toimivalla huumorilla ohjelmissaan hulluttelevan Rantalan levy oli hiljainen, kaunis ja pienestä kolauksestakin särkyvä. Se oli kuin luotu kahdenkeskisiin punaviini-iltoihin, joissa puhutaan löperöitä.

Trio Töykeät -yhtyeen perustajana pinnalle noussut mies ei yritäkään uutukaisellaan pukea Lost Heroes -täysosumaansa uusiin vaatteisiin, vaan on tehnyt yli tunnin mittaisen albumin, jonka pikainen kuvailu saattaa kuulostaa etäännyttävältä. Sitä voi nimittäin kuunnella vaikka vähän kerrallaan ja soitattaa taustalla, mikä kuulostaa musiikkia taiteena pitävien korvaan kammottavalta. Lisäksi Rantala uittaa sormeaan vähän joka sopassa: ikinä ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. My History Of Jazz vaikuttaa enemmän kokoelmalta kuin itsenäiseltä albumilta.

Onhan sen pakko ollakin hieman epäyhtenäinen kokoelma, jos aikomuksena on kertoa oma versio jazzin historiasta. Kunnianhimoinen tavoite ja sen toteutus ovat osoituksia Rantalan huumorintajusta, joka kuuluu taas, edelliskerrasta poiketen, musiikissakin. Pituudella ja epäyhtenäisyydellä ei ole väliä, kun koko ajan on näin hauskaa.

Vaikka jazzin merkkihenkilöiden tuotanto ei olisikaan tuttua, ei My History Of Jazzia kannata säikkyä. Iiro Rantalan jazz käsittelee arkipäiväisen elämän eri tapahtumia ja tunteita, ei vain hienostopiirien kilistelyä. Iirolle jazz on helppoa ja kaikille avointa; hän ei ole lähtenyt hakemaan John Coltranen monikerroksisia ulottuvuuksia, joiden juoni aukeaa vasta kymmenien toistojen jälkeen. Albumi leikittelee tunnelmilla, soundeilla, melodioilla ja äkkipysähdyksillä, ja jotta touhu ei menisi pelkäksi hullutteluksi, heti ilottelun perään saatetaan sujauttaa joku skandinaavista melankoliaa pursuava balladi.

Ainakin alun perusteella biisijärjestys noudattaa tekijänsä omaa kasvutarinaa. Albumi käynnistyy Johann Sebastian Bachilla, josta Rantala kansiteksteissä kertoo innostuneensa jo pikkupoikana. Siitä eteenpäin kuullaan esimerkiksi bebopia, swingiä, smooth jazzia ja tangoa. Kunnioittavasta asenteesta huolimatta kappaleita ei voi pitää mukaelmina, vaan ne ovat aina tekijänsä näköisiä.

Unohtaa ei sovi myöskään levyn muita muusikoita, sillä Lars Danielsson bassossa ja sellossa, Morten Lund rummuissa sekä Adam Baldych viulussa petaavat suomalaiselle pianotaiteilijalle nautittavan pehmeän alustan, jolla irrotella. Baldychin viulu kilpailee parissa kappaleessa jopa pääosan paikasta.

Ehkä Rantala haluaa osoittaa kehityksensä jättämällä huipennukset levyn loppupuolelle; What Comes Up, Must Come Down osoittaa sekä sen, miten pelkän pianon avulla luodaan mielikuvituksen vilkkaaksi saava, paikoin uhkaavakin tarina että myös Rantalan taiturimaisen instrumenttinsa hallinnan. Sen perään soundimaailmallaan kokeileva Uplift hyppelehtii kuin koiranpentu; päämäärättömän näköisesti mutta sisimmässään johdonmukaisesti. Näiden kahden kappaleen maailma voisi olla mielenkiintoinen uusi suunta seuraavalle teokselle, mutta Iiro Rantala on tuskin niin ennalta arvattava.