Beth Hart: Bang Bang Boom Boom

Mascot

Tänä vuonna 40 vuotta täyttänyt Beth Hart nousi ainakin Yhdysvalloissa parrasvaloihin 1990-luvun lopussa esiinnyttyään Beverly Hills, 90210 -sarjan jaksossa. Tämän jälkeen laulajatar on julkaissut useampia levyjä sekä tehnyt yhteistyötä mm. Deep Purplen, Slashin sekä Joe Bonamassan kanssa, mutta suurempi listasuosio on jäänyt haaveeksi. Bang Bang Boom Boom saattaa ainakin laadun puolesta muuttaa tämän.

Aivan ensiksi huomio kiinnittyy Hartin huikeaan ääneen. Se on kuin sekoitus Amy Winehousea ja Christina Aguileraa höystettynä reilulla ripauksella Janis Joplinia. Toiseksi tajuaa sen, millainen crossover-potentiaali Hartin musiikilla on. Sen uskoisi kelpaavan niin vanhoille roots-parroille kuin nuoremmille, vaikkapa Adeleen ihastuneille radion kuuntelijoille. Vaikka kappaleet pohjaavat ennemminkin bluesiin, R&B:iin ja jazziin kuin popiin, löytyy niistä paljon tarttumapintaa. Esimerkiksi levyn nimikappale olisi Adelen seuraavan levyn ykkössinglenä takuuvarma menestys, vaikkei albumin parhaisiin kappaleisiin kuulukaan.

Hartin ääni taipuu vaivattomasti niin sielukkaaseen rockiin (Better Man), swingaavaan jazziin (Swing My Thing Back Around), vauhdikkaaseen gospeliin (Spirit of God) kuin harmittomaan keskitien poprockiin (The Ugliest House on the Block). Parhaimmillaan Hart on kuitenkin raastavissa blues-balladeissa, joissa nainen tuntuu manaavan kaikki menneisyyden haamut ja demonit ulos äänensä kautta. Baddest Blues, Caught Out in the Rain, With You Everyday ja Everything Must Change ovat pysäyttäviä ja ihokarvat pystyttäviä tunteenpurkauksia.

Olen aina ollut huono ennustamaan hittejä tai tulkitsemaan suuren yleisön makua, mutta Beth Hartin menestyksen puolesta uskaltaisin laittaa rahani likoon, edellyttäen toki sitä, että hänen musiikkinsa pääsee ylipäänsä kuuluviin. Ja jos Hartin menestys johonkin kaatuisi, niin syynä voi olla ainoastaan se, että tunnelataus ja musiikillinen skaala ovat liiankin suuria.