Sircuscus: Traumambo

Johnny Park Avenue / Traumambo

Sircuscusin parin vuoden takainen Brutal Ethnology oli melkoinen poksahdus. Äkkiväärä, hauska ja monipuolinen EP latasi taidepunkia ja kokeellista rockia niin tehokkaasti, että levyä tulee edelleen kuunneltua säännöllisesti. Kun sitten uutta materiaalia odotellessa huomasi, että studioon on raahattu haitaria ja Pasi Salmi syntikan taakse, kävi mielessä että noinkohan rocktrion pyhä kolminaisuus mennään rikkomaan.

Ainakin kiivas sinne-tänne-poukkoilu on Traumambolla tallella. Kolmikko hakkaa tällä kertaa tusinan biisejä 23 ja puoleen minuuttiin, mutta ei ollenkaan yhtä iskevästi. Näin siis aluksi; hämmennystä aiheuttaa sekä mainittu instrumentaation lavennus, että laulukielen vaihtuminen espanjaksi ja katalaaniksi. On koko ajan tarkkailtava, ettei tässä nyt ole sitten jotain huumoria hei - teksteissä etenkin, mutta myös musiikissa.

Mitä pitäisi ajatella bändistä, jonka on mielessään sijoittanut jonnekin Deep Turtlen ja Melvinsin jälkeiseen maailmaan, ja yhtäkkiä ämyreistä kajahtaa Gigolomanan alku, jotain jonka olettaa kuuluvan Kaustisen kansanmusiikkifestivaalin kadonneelle lavalle? Ja mitä ikinä ajatteleekin, tuskin yhtä pahasti kuin kuulleessaan seuraavan biisin, Risto Ryti -nimisen, melkein suoraan kulkevan kitaran, joka on karannut sieltä viereiseltä tanssilavalta.

Ja kuitenkin: kun Traumambon kuulee tarpeeksi monta kertaa, tajuaa, että em. esimerkit ja monet muut kohdat levyllä vain laajentavat Sircuscusin jo ennestään vaikuttavaa skaalaa. Kun kuuntelee tarkemmin, huomaa että sen minkä levy häviää esim. iskevyydessä edeltäjälleen, se voittaa sisäisessä monimutkaisuudessa. Ja silti joku Risto Ryti humppaosineen kaikkineen on pirun tarttuva.

Niitä on enemmänkin, kiinnittyviä biisejä tai sellaisen osia. Ja sitten sellaisia osia, joita ei ymmärrä ja joita jää tankkaamaan ja miettimään vähintään sitä, miten näin erilaiset palat on saatu yhteen. Levyn pisin biisi, hurjaan yli kolmen ja puolen minuutin mittaan venyvä Esclavos De La Antigua Fabrica, poukkoilee rikkinäisen akustisen, sabbathpörinän, robottiäänien, ujeltavien syntikoiden ja sykkivän rytmi-iloittelun välillä muodostaen vakaan kuvan elämästä itsestään; epädramaattisen toisinnon toisiinsa sopimattomien osien rinnakkaisesta yhteiselosta.

Heti kun kuvittelee päässeensä Traumambon suhteen jostain jyvälle, kuuntelee lisää ja tulee uusiin ajatuksiin. Aluksi lässähdykseltä vaikuttanut levy paranee kerta kerralta. Mikä parasta, Sircuscusin tyyli tai niiden sekoitus on jalostunut Brutal Ethnologyltä loogisesti sellaisiin suuntiin, joissa määrittely alkaa tuntua turhalta. Kiitettävissä määrin kolmikko on ahtanut biiseihinsä tavaraa, mutta silti kokonaisuus on joustava ja hengittää, pompottelee kuulijaa. Laittoivat levyn nättiin pakettiinkin.