Terveet kädet: Musta hetki

Longplay Music

Nyt kun kun Svart on julkaissut Äärettömän joulun uusintapainoksena, tekisi mieli kysyä tarvitaanko Terveitä käsiä enää vuonna 2012. Vastaus on uuden levyn perusteella helppo: totta helvetissä tarvitaan! Lisäksi maailmassa on vielä sen verran virheitä, että kolmikymppisen TK:n vimmaiselle kaahaukselle on näinäkin päivinä tilausta. Läjän ja kumppaneiden sahaus soveltuu nykymenoon kuin nyrkki väärintekijän hampaistoon.

Musta hetki, tammikuussa 1980 perustetun torniolaisryhmän uusin tuotos, jatkaa kolmen vuoden takaisen Ihmisen poika, pedon poika -minilevyn linjaa. Edellisen levyn myötä katkenneen yhdeksän vuoden levytystauon aikana vuosituhannen vaihteen metallisempi ilmaisu on tiivistynyt kompaktimpaan muotoon. Pisimmillään hieman yli minuutin pituiset nopeat tai vielä nopeammat rallit muistuttavat meitä hitaita siitä, kuinka energiaa puristetaan kasaan.

Meno muistuttaa 1980-luvun ensipuoliskon TK-kulta-ajasta. Turha on siivottu pois, olennaisin jäljellä. Tiukimmin – jos nyt näin tuimalla levyllä viitsii edes tiukkuuden asteista puhua – päin lättyä läiskitään kakkosraidalla Rajatila, jonka alussa ja lopussa intoudutaan blastbeatiin. Myös Verinen syli ja Muutosprosessi tykittävät aikamoista kyytiä, mutta vauhti ei varsinaisesti missään vaiheessa hidastu. TK on vuonna 2012 kerta kaikkiaan hienossa iskussa!

Kuten urallaan ennekin, TK maustaa punkinsukuista möykkäänsä raskaammilla elementeillä. Ne toimivat talla pohjassa paahtamisen lomassa hyvänä kontrastina. Metallimöyrintää olisi mieluusti kuunnellut lisääkin, sillä albumin keskivaiheilla kaahaus uhkaa puuduttaa. Toisaalta näine hyvineen Musta hetki tuntuu yhdeltä parikymmenminuuttiselta turpaanvetosessiolta, joka hellittää ainoastaan muutaman pienen hetken silloin, kun päällekarkaaja vaihtaa kättä. Kulminaatiopiste Hän kestää vain silmänräpäyksen, eikä mikään kappale veny yli minuutin ja parinkymmenen sekunnin.

Lyyrisellä osastolla saadaan niin ikään kylmää kyytiä. Läjä korisee kuolemaa, hulluutta, väkivaltaa ja muuta hurmeista kivaa sisältävät sanansa tuttuun tyyliinsä. Aina ei mennä rytmin suhteen täysin samalla iskulla, mikä tietenkin kuuluu asiaan. Levyn hyytävin raita on Sahaus, naseva kuvaus klassisesta kidutusmetodista. Sen kuuntelu tuntuu ikävänä kutkutuksena nivusissa.