Big Wave Riders: Life Less Ordinary

Soliti

Nick Trianin Soliti-yhtiöstä on tullut lyhyessä ajassa innovatiivisen englanninkielisen indierockin kasvualusta suomalaisille yhtyeille. The New Tigersin ja Delay Treesin jatkoksi levylafkan laadukkaaseen repertuaariin on liittynyt helsinkiläinen tanssittavaa kitararockia rennolla ranteella soittava Big Wave Riders. Vappuna 2010 perustettu ryhmä ammentaa musiikillisen inspiraationsa muinaisen Madchester-skenen parhaimmista palasista. Briljantisti helkkyvistä kitaroista tulee mieleen debyyttilevynsä aikainen The Stone Roses, letkeiden elektro- ja lyömäsoitinrytmien ja vahvasti kaiutettujen kitaroiden ristisiitoksesta tulee taas vahvasti mieleen hedonistinen Happy Mondays ja yksi saman aikakauden vähemmälle huomiolle jääneistä ekstaasin oppipojista, Northside. Indierockin kultaniityiltä poimituista vaikutteista huolimatta Big Wave Riders ei sorru monotoniseen kopiointiin, vaan yhtyeen omaäänisyys on saatu tuotua hienosti esiin.

Nuori yhtye osuu esikoisellaan kiitettävästi maaliin, eikä vaivu sisäänpäin kääntyneeseen kenkiintuijotteluun vaan porhaltaa muutaman minuutin yli puolituntisen levyn melko nopealla, mukaansatempaavalla vauhdilla. Rentoa kitararockia maustetaan onnistuneesti rosoisilla autotallisoundeilla, uhmakkailla bassokuvioilla ja yöllisiin rantabileisiin sopivilla saksofoneilla. Toimivimmillaan Life Less Ordinary on suorastaan timanttinen levy. Vastustamattoman tarttuvaa kitarapoppia tarjoavat esimerkiksi ilotuulinen Science Fiction, The Curen leikkimielisyydestä muistuttava Disco Lies sekä valloittavilla synahöyryillä jyskyttävä Acid, joka vinkkaa silmää M|A|R|R|Sin sämpläysklassikolle Pump Up the Volume.

Ainoastaan laulaja/biisintekijä Teppo Meriläisen iloton laulutyyli alkaa ajoittain nyppiä. Erityisen ristiriitaisena Meriläisen laiskan itsetietoinen tyyli nousee esiin levyn avaavassa Waiting in the Wings -kappaleessa. Svengaavat sanoitukset jäävät melko yhdentekeviksi, mutta se ei haittaa, koska sävellykset ovat niin ensiluokkaisen nautittavia.

On sääli, että viimevuotisella EP:llä ilmestynyttä erinomaista It´s Funny Things Aren´t Gonna Changea ei ole kierrätetty pitkäsoitolle, mutta toki kymmenen raidan kokonaisuus toimii komeasti näinkin. Grand finalena kuultavan Move Onin myötä Life Less Ordinarysta jää vakuuttunut ja ylpeä olo. Kevyt haikeus kantautuu vain jossittelevasta ajatuksesta, että kunpa tällaista musiikkia olisi tehty Suomessa jo vuonna 1990.