Yeasayer: Fragrant World

Mute

Nyt ei pojat ihan lähde. Suomen Turussa rakkauden kesänä 2012 yllekirjoittaneen (ja aikalaishavaintojen perusteella pari muutakin) hurmannut Yeasayer ei kolmannella albumillaan tanssita ihan samalla tavalla kuin Ruissalon kauniissa kansanpuistossa. Toki brooklyniläisviisikon seikkailua pop-musiikin koko tähänastisessa historiassa on pakko arvostaa. Yhtye onnistuu samalla levyllä kuulostamaan esimerkiksi ärsyttävältä trendipintapopilta, "artistiajan" Princeltä ja psykedeliahuurujen karaisemalta The Beatlesilta.

Listaan lisättäköön vielä kaikkein ilmeisin laina: levyn ehdottomiin kultakimpaleisiin kuuluva Reagan’s Skeleton on kiertänyt vähän muutakin kuin tahkoa parinkymmenen vuoden takaisen The Belovedin Sweet Harmony -hitin ympärillä. Joka taas toisaalta sämpläsi Nenan 99 Luftballons -protestilaulua, eli ympäri käydään ja yhteen tullaan. Ja nyt on puhuttu vasta pelkistä melodioista. Sillä tämän kaiken päällä, tunnusomaisimpana piirteenä jyskyttää R&B-biittejä, jotka kudotaan yhteen syntikkamattojen kanssa.

Yeasayer kuulostaa Fragrant Worldillä erilaiselta kuin viime kesänä senkin takia, että bändi on aiemmin poukkoillut vaikutteidensa kanssa Afrikkaan osoittavasta etnopopista klassiseen rockiin, folkiin ja dubiin. Vaikka Fragrant World ei varsinaisesti ole mikään musiikillinen tilkkutäkki, bändistä ei ota selvää onko se lintu vai kala, tai kumpi se edes haluaa olla. Ollaan varmaan lähimpänä totuutta, jos todetaan että Yeasayer haluaa ettei kukaan tiedä mitä se haluaa olla.

Musiikin raja-aidat siis kaatuvat kuin eteläeurooppalaiset futaajat vihreällä veralla, mutta mitä lopuksi jää käteen? Lääketieteelle ja ihmiskunnalle merkittävän Henrietta Lacksin inspiroimana syntynyt Henrietta jää päähän vellomaan, mutta iloisesti pulputtavan synakuvion hukkaaminen loputtomiin toistettavan hokeman tieltä ei palvele laulua oikein millään tavalla. Edellä mainitun, sinänsä valloittavan Reagan’s Skeletonin kohdalla jää laskemaan niitä hyviä kohtia, jotka saattaisivat olla jopa bändin omaa aikaansaannosta.

Ja pitääkö edes aloittaa niistä totaaliperseilyistä? No, nimiä mainitsematta voi kuitata, että sellaiset otsasuonen pullistajat kuin Longevity ja No Bones eivät ansaitse elää. Ja jäljelle jääneetkin esitykset voi kiteyttää toteamalla, että kyseessä on yhdeksän raitaa melko merkityksetöntä, tai suorastaan yhdentekevää musiikkia. Selkeä pettymys.