Mika Byman: Aina vaan on pimeää

Omakustanne

Kolmekymppinen myllykoskelainen Mika Byman on julkaissut hartiapankin voimin levyllisen musiikkia, jota artisti itse kutsuu itsemurhakantriksi. Albumi on lähes täysin akustinen ja äänessä ovat lähinnä mies ja kitara, ja ne tarinat, ne ovat kieltämättä synkkiä. Bymanin maailmassa mies on aina yksin, lasi on aina puolityhjä, ilma sateinen ja rahatkin on loppu. Paitsi tietysti kaljarahat, sillä tämä(kin) lehmipoika on päätynyt baarin nurkkaan kiskomaan bisseä ja soittamaan siinä sivussa melankolista kitaraansa.

Kiekko on toteutettu trubaduurimaisella otteella ja täytyy toivoa, että Bymania ei ole buukattu soittamaan ruotsin-laivoille, sillä tällaisen setin jälkeen moni nousuhumalainen matkustaja saattaa kammeta itsensä laidan yli aaltoihin. Suurimmassa osassa kappaleita ei ole kovakaan vauhti mihinkään ja etenkin jälkimmäisellä puoliskolla raitojen pituudet ovat kasvamaan päin. Onneksi koko albumia ei pusketa läpi matkavaihteella ja esimerkiksi takana palavien siltojen lämmössä paistatteleva Mies tummuu ja nykyajan nettinatseja kiroava Fasismi antavat mukavasti väriä kalvakoille poskille.

Monessa kappaleessa vilahtaa kortinpeluu ja Hector, joka lienee toiminut jonkinlaisena innoittajana. Kertojaamme ei haittaakaan edes kipu, kun tavoitteena on ”olla se mies josta freukkarit laulaa”, se jolla on samanlaiset viikset kuin Burt Reynoldsilla . Näin tolkuton lohduttomuus on jo niin synkkää, että vaikutus kääntyy monissa kohdin päälaelleen. Hirtehisessä huumorissa onkin toinen suupieli jatkuvasti hymyssä, kun tavoitteena on Ranteet auki ja radioon.

Ei tämä mikään helppo albumi ole, mutta parhaimmillaan Byman osuu jo lähelle suomalais-ugrilaisen melankolian häränsilmää. Enemmän väriä ja tiivistetympää materiaalia, niin tässä saattaisi oikeasti olla kasassa jotain josta freukkaritkin laulaisivat – ihailevasti.