Far Arden: Songs Of Intuition

omakustanne

Oululaisella Far Ardenilla on takanaan pitkähkö ura, jonka historia siintää aina 80-luvun loppupuolelle saakka, tarkemmin vuoteen 1987. Yhtyeen kaareen on mahtunut parin singlen, yhden EP:n ja kahden aikaisemman kokopitkän lisäksi yksi pienempi radiohitti sekä lukuisa määrä miehistönvaihdoksia. Alkuperäisjäsenistöstä onkin jäljellä ainoastaan yhtyeen jonkinlainen primus motor Esko ”Nevski” Nevalainen. Nyt julkaistu Songs Of Intuition, on yhtyeen 25-vuotisen taipaleen juhlateos.

Far Arden luonnehtii itseään monipuoliseksi proge- ja folk-vaikutteiseksi rockyhtyeeksi ja onkin positiivista, ettei subjektiivisissa määritelmissä tällä kertaa pahemmin ohi ammuta. Juuri rullaava, kevyesti hämyilevä rockmaisuus on se piirre, joka yhtyettä selkeimmin määrittää. Niinpä ylitsevuotava monimutkaisuus, eeppinen mahtipontisuus tai vaikkapa se kaikkein huuruisin psykedelia loistavat pääosin poissaolollaan. Progressiivisimmat vaikutteensa yhtye nappaa jostain Jethro Tullin, Wigwamin, Gabriel-Genesiksen ja miksei paikoin Rushinkin suunnalta. Paljon kaikuja ammennetaan myös southerniin kallellaan olevasta vanhan liiton hard rockista, kevyistä countrysävyistä sekä toisaalta esimerkiksi irlantilais-ylämaalaisista kansanmusiikkiaihioista. Tältä voisi ehkä kuulostaa CCR:n, Thin Lizzyn, kakkoslevyn aikaisen Tasavallan Presidentin ja Crosby, Stills & Nashin toivottu lehtolapsi.

Nevalaisen laulusoundi osoittautuu jonkinlaiseksi synteesiksi Ian Andersonia ja kaimaansa, 80-luvun Morrison-perillistä, The Cultin Ian Astburya. Taitaapa mukana kaikua lisäksi myös aavistus Casey McPhersonia. Siellä täällä äänenvärin ylläpito tuntuu vaativan pientä ponnistelua, mutta pääosin homma toimii mukavasti, kunhan kuulijan korva ensin mukautuu intonaatiotapaan. Nevalaisella tuntuu myös olevan kohtuullisen laaja rekisteri matalahkosta, baritonia lähestyvästä äänenväristään huolimatta.

Soitannollisesti bändi rullaa hyvinkin kelvollisesti. Oikeastaan jokaisen instrumentin varresta löytyy mukavasti osaamista, soitto on orgaanisen hallittua ja stemmoissakin parhaimmillaan eloa [sic] kuin ELOlla konsanaan. Myös sovituksiin on saatu kuulijan mukanaan pitävä yleistunnelma, eikä miksauksestakaan mittavaa moitittavaa löydy; Nevalaisen laulu tosin uhkaa jäädä satunnaisesti aavistuksen jalkoihin.

Vaikka Songs Of Intuition soittelee useampaakin muistilokeron kelloa tietynlaisella pastissinomaisella tuttuudellaan, on symbioottiseen pataan saatu viskottua aineksia sen verran herkällä mittasuhteiden tajulla, että lopullisessa sopassa lusikka seisoo hyvän fiiliksen ja riittävän originelliyden puolelle vinksallaan. Tämä herättääkin ajatuksia Far Ardenin ”progepedagogisesta” puolesta: voisiko Songs of Intuition toimia arkkityyppisen mantran tavoin – olla piilomerkityksellistä siedätyshoitoa progeen tutustumattomille tai sitä syystä tai toisesta vieroksuville? Tiedä häntä, mutta kaiken kaikkiaan ei lainkaan hassumpi juhlakalu.