Janne Westerlund: Oran

9pm

Plain Ridessa, Circlessä ja monissa muissa yhtyeissä vaikuttanut Janne Westerlund on yksinkin ollut tuttu näky esiintymislavoilla jo vuosia, mutta levytettynä miehen soolojuttuja ei ole ollut tarjolla. Nyt on, ja hyvä onkin. Saksalaisen 9pm:n julkaisema Oran on intiimi ja mallikas levy, josta on muuhunkin kuin vain puutteen paikkaamiseen.

Akustisen kitaran ja banjon, mutta myös monen muun tunnelmanluojan – ei vähiten erilaisten taustaäänien – kuljettama levy vie ajatukset Westerlundin omista tuotoksista lähinnä Plain Riden ensimmäisen levyn folkhetkiin, vaikkei Oranilla missään nimessä niin tuhtia soundia olekaan tarjolla. Ajatuksen suunnan määrää kai lähinnä se, että Oranin lävistävä piirre on Westerlundille toki muuallakin ominainen muserruttavan alakulon ja tuskallisuuden sekä lohduttavan kauneuden välinen, ilmeisen ongelmaton ristiriita.

Oranilla pääosaan nousee biisien ohella ja ylikin Westerlundin ääni. Se heilahtelee lakonisesta toteamisesta tai puhelaulusta äkkiä kääntäen korkeaan viiltävyyteen; kuiskivaa narinaa ja iholletulevaa tulkintaa. Tuttua, kyllä, mutta sellainen Plain Riden levyillä yleinen, epäilemättä vilpitön mutta jotenkin pakollisen oloinen tunteellisuus, se selkäpiitä hyrisyttävä, ihanan inhottava tunne jota vihaa ja rakastaa – se on soololta pois. Pois kuuntelunautinnosta se ei ole. Oranin teho on muualla, sen ei tarvitse alleviivata mitään.

Musiikillisesti levy nojaa juurimusiikin perinteisiin. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa näkemystä Hallelujah, I'm A Bumin kaltaisesta kulkijatraditionaalista. Vähän monimutkaisempana se tarkoittaa A Prayer For Judee Sillin kuin putkikellon sisällä näppäiltyä folkia. Väliin mahtuu yksi- ja monipuolisempaa noin yhdenmiehen kielisoitinmusiikkia, trubadurismia jos niin haluaa, vaikka sanan mielleyhtymät voisivat olla parempiakin.

On helppo nostaa esiin muutama suosikki. Squeaky Loven suoraviivainen, rouhea, yksinkertainen ja osiaan suurempi biisi on tavallaan tylsäkin valinta, koska se tuntuu vain heijastavan sitä, mikä Westerlundin musiikissa aina toimii. Myös Famous Birthmarkissa ja kai sen tenhoavassa toisteisuudessa on jotain hyvin plainridemaista (molemmilla biiseillä vierailee muuten Alvar Gullichsen djemben ja congarumpujen kimpussa), jotain hyvin viettelevää. Erittäin kaunis Friends hyödyntää tehokkaasti Westerlundin käninän, koskettimien ja kitaranäppäilyn yhteentoimivuutta. North Pole taas todistaa, kuinka pienellä pensselillä jälki on isompaa. Muita kohokohtia voisivat olla niin ikään maalaileva Evelyn Rose, tai Kingdom of Controlin pyyteellisyyden ja vilpittömyyden seos. Tai, tai, niin.

Ei levyllä heikkoja hetkiä ole, ei siksikään että kaikki on niin vilpitöntä, niin jotenkin puhdasta, vaikka toki musiikillisten perinteiden likaamaa. Westerlundin teoksissa on usein erinapaisuutta: biiseissä on lopullisuuden tuntua, tarkan miehen jämerää yksioikoisuutta, ja kuitenkin ne ovat vain kesken jääneitä aihioita, joita jatkaa keikalla tai ensi kerralla tai toisessa yhtyeessä. Ne ovat valmiita ja kesken, nyt ja aina.