The Gaslight Anthem: Handwritten

Mercury

Are you scared this sounds familiar? -- Now I am no angel but I’ve got nothing to hide/Can you say the same thing for yourself tonight? No, parisuhteestahan tässä tietenkin lauletaan, mutta ajatusleikki pienestä näpäytyksestä The Gaslight Anthemin arvostelijoiden suuntaan on kutkuttava. Varsinkin kun kyseisen Too Much Blood -biisin kenties koko levyn springsteenisintä säkeistöä seuraa uljas kertosäe joka muistuttaa huomattavasti enemmän My Chemical Romancea kuin bändiin normaalisti yhdistettäviä rockin kivijalkoja.

Tätä taustaa vasten myös kansivihkoon painettu Nick Hornbyn puolustuspuhe vaikuttaa hupaisalta. Vaikea uskoa, että 40 vuotta rock’n’ rollia kuunnellut kirjailija ei ymmärtäisi että The Beatlesia ei olisi ilman Chuck Berryä, Pink Floydia ilman The Beatlesia, Springsteeniä ilman Dylania tai Elvistä, ja niin edelleen. Oleelllisinta kierrätysmusiikissa on mielestäni se, tuntuvatko laulut liian tutuilta – ja ennen kaikkea – ovatko ne hyviä. Molemmat puhtaasti subjektiivisia näkemyksiä.

Vaikea arvioida miltä esimerkiksi Handwritten-levyn laulut kuulostaisivat ilman tiukkaa rokkibändiä ja hiukan tavallisemman vokalistin suusta. Mutta se ei olekaan jutun pointti. The Gaslight Anthem on omillaan seisova, erinomainen orkesteri juuri ylväästi soivan yhteissoiton ja yhden 2000-luvun parhaimpiin rokkilaulajiin kuuluvan Brian Fallonin ansiosta.

Ja sitähän se kaikki on, tappavan tehokasta amerikanrokkia joka ei aluksi kuulosta oikein miltään, mutta tunkeutuu myöhemmin kuulijan tajuntaan kuin terävin veitsi huoneenlämmössä seisovaan voihin. Ykkössinkku ”45” palautti uskon The ’59 Soundin nimikappaleen hittimelodioihin ja albumillinen tekee saman juurikin tuon menestyslevyn hengessä. Howl muistuttaa ettei tymäkkään rokkibiisiin tarvita kahta minuuttia enempää, Desiren laulusuoritus on nimensä mukainen ja National Anthem ”pomottaa” akustisesti.

Karvalakkiversiosta ulos jätetyt Blue Dahlia ja selvää jälkeä tekevä Nirvana-versiointi Sliver olisivat kuitenkin voineet korvata joitakin keskinkertaisempia esityksiä, vieläpä ihan onnistuneesti. Milloinkahan viimeksi tunnettu rokkibändi olisi ylipäätään ymmärtänyt sisällyttää lainamateriaalia pitkäsoitolle omien laulujen sekaan? Ensimmäisenä mieleen tulee Musen Feeling Good -versiointi 2000-luvun alussa. Noh, tällaisenakin Handwritten on toki kirkkaasti vuoden ulkomaalaisten rock-levyjen parhaimmistoa. Ei se tuttuus väärin ole.