Myrah: My Deliverance

Inverse

Ruotsalainen Myrah julkaisi viime vuoden puolella kolmen raidan mittaisen My Deliverance EP:n, joka sai jonkin verran pääosin positiivista vastakaikua maailmalta. Debyyttialbuminsa vuonna 2010 pyöräyttänyt yhtye pohjusti minillään samannimistä juuri ilmestynyttä pitkäsoittoa, joka pyrkii nostamaan ruotsalaisten tumman metallin uudelle tasolle.

Soitto onkin muuttunut tuhdimmaksi ja genreensä nähden raskaasti louhivien biisien koukut purevat napakasti, mutta kaikkein tärkeimpiä edistysaskeleita on otettu kuitenkin yksityiskohtien parissa. Toki ryhmä kuulosti valmiilta jo reilu kolme vuotta sitten, kun näin heidän keikkansa Sloveniassa, mutta tummasävyisessä goottimetallissa jos missä ne pienet nyanssit nousevat arvoon arvaamattomaan, ja Myrahin toisella albumilla alkaa kaikki olla kohdillaan.

Biisit rakentuvat vahvoihin melodioihin, joita jalostetaan ja pyöritetään ahkerasti kahden kitaran sekä koskettimien voimin. Ei siis varsinaisesti mitään uutta auringon alla, mutta kun yhtyeellä on oma vahva soundi, ja kun matkaa pisteestä A pisteeseen B ei aina tehdä sen ilmeisimmän reitin kautta, on päästy jo johonkin. Laulu on halki kiekon pääosin puhdasta ja Patrik Essman suoriutuu sarastaan moitteitta, vaikka pientä variointia jäinkin kaipaamaan. Melodisissa rakenteissa on joitain selkeitä yhtymäkohtia 90-luvun puolenvälin Paradise Lostin kanssa, tosin Myrahin soitossa rytmiryhmän jykevä panos painaa enemmän ja biisit jyräävät pitkälti takalinjojen voimalla eteenpäin.

Sanoitukset tietysti piehtaroivat melankoliassa ja omaperäisyyttä olisi saanut olla myös täällä rahdun enemmän, mutta vahvat laulumelodiat pelastavat paljon. Ryhmän suorassa ja konstailemattomassa tuuttauksessa piisaakin sen verran tarttumapintaa, että kiekkoa voi suositella myös kaikille niille jotka karsastavat ”gootti”-leima ja pitävät vahvasta melodisesta metallista.