Murmansk: Rüütli

Around Your Neck

Suomenlahden eteläpuolella Pärnussa nauhoitettu Murmanskin kolmosalbumi on saatekirjeen mukaan sekä pimeämpi että hyväntuulisempi verrattuna edellisiin. Ja siinä sanavalinnat osuvat kohdalleen. Jotenkin Arto Tuunelan miksaama materiaali onnistuu mm. akustisemman keveyden avulla luomaan särömaalailuunsa semmoista utuista hymyä ja rentoutta jota aiemmin Murmanskin annista ei niin selkeästi ole loistanut. Samalla kuitenkin Rüütli on jotenkin kovin tumma ja syvällä uiva, syöksyen pimeään kuiluun pelottomasti. Mikään helposti pureksittava albumi ei Murmanskin kolmonen ole, mutta pidemmällä kuuntelulla puolustaa hyvin paikkaansa. Uhkaava syöksy ja tumma junnaus ei toki ole mitään uutta helsinkiläisen nelikon musiikissa, mutta nyt vastakohdat täydentävät oivasti toisiaan.

Yksi Murmanskin täsmäaseita on koko ajan ollut laulaja-kitaristi Lauran kantavan vangitseva laulu, joka on kotimaan rajojen sisällä poikkeuksellisen vahva ja omaleimainen. Rüütlillä tuntuu että laulu on tähänastisista tuotoksista eniten tasapainossa soiton kanssa, vaikkei se ennenkään mitenkään ristiriidassa ole ollut. Heti suhteellisen pitkästä runksutus-aloituksestaan mukavan melodisesti kaartavaan haaleaan utupilveen ulottuva Contradisko onnistuu kasvattamaan itseään vaivihkaisen tasaisesti, hylkäämättä kertaakaan jykevän uhkaavaa säröjunnaustaan mutta jumahtamatta sen varaan angsteilemaan. Biisin eloisa taipuisuus on valttia tumman jumituksen vastapainona. Mercuryn nimensä mukainen elohopea valuu kepeämmin, kaventaen alapäätään huomattavasti suhteessa edelliseen. Kirkkaasti pintaa halkova evä pärskähtelee lopulta vain harmoniastaan kiinni pitäen ja suhteellisen kesyksi valjastettuna. Eli perustellusti ja hallitusti.

Married The Beetlejuice kokoaa toisistaan irtonaisesti liikkuvista osistaan - niskaa liikuttavasti nytkyttävästä alapäästään, maalailevista särökitaroistaan ja Lauran siellä välissä vaeltelevasta laulusta - kiehtovan koukuttavan kokonaisuuden, joka yhtyy vasta huipuissaan loogiseksi paketiksi. Kellopelillä ja hymyllä keventävä Hungry Hippos on silti kepeällä irtonaisuudellaan ensimmäinen "kaavasta" poikkeava yksittäinen täky. Hempeä hymy ja leikittelevyys toimii mainiosti kohtalokkaamman puolen vastapainona Murmanskin kokonaisuudessa. Vanhaa tylympää ilmettä omasta puolestaan hienosti hyödyntävä A Meeting With The Oracle onnistuu luomaan vakavuudestaan huolimatta mukavan rennon tunnelman.

Tumman vaivihkaisuuden hyödyntää ehkä parhaiten pikkuhiljaa kasvatettu Outrun, jossa rentous kohtaa junnaavuuden suhteellisen hypnoottisesti. Jälleen akustiseen kitaraan mausteena luottava The Dead Adventurer kohoaa hienosti kohti holvin kattoa Lauran laulun harteilla. Energinen Peel yhdistää melkein valoisan ilmeen laulun ja kitarajunnauksen päällekäyvyyteen, 123.4 antaa ohjakset aluksi Lauralle, jonka laulun kantavuutta lähinnä tuetaan huohottavalla biitillä ja kuulaalla särövallilla, kääntäen hallinnan särömelodialle heti väliosassaan josta noustaan taas tasaväkisemmin kohti kliimaksia. Haikean rauhallinen, jopa unenpöpperöinen Night Time sopii sen perään erinomaisesti. Yhtyeen biisillinen "kauneus" nousee ihan uudelle tasolle kun välillä luovutaan tummemmasta kurvista ja tummasta paahdosta. Illan viimeinen hidas?

Päätösraita Shake Off The Tears varmistaa viipyilevällä sykkeellään, harkitulla kasvatuksellaan ja jykevällä huipullaan sen että Rüütli on jo kolmas Murmanskin albumi putkeen joka ansaitsee meikäläiseltä täydet pisteet. Hiukan tylsää, mutta minkäs teet? Omassa sarjassaan yhtye on vain niin vahva. Ja onnistuu tällä kertaa jopa hieman uudistumaan, kadottamatta omia vahvuuksiaan. Toki Rüütli oli samalla yhtyeen albumeista se joka eniten vaati lämmittelyä avautuakseen, mutta saattaa samalla myös kestää pisimpään ajan hammasta. Alusta asti fanina on hienoa todeta että ainakaan vielä yhtye ei ole luomistyöllään pettänyt eikä sen tekemisistä ja soundista ole "kasvanut ohi" niin kuin hyvin monelle tietyn ajan ja elämäntilanteen soundtrackille käy. Edelleen, I Love You Guys!