Robert Cray Band: Nothin But Love

Mascot

ARGH! HUOH. ÄÄH. PLÄÄH. KÄÄK! KROOH. PYYH. Ja muutaman laulun kohdalla hyväksyvää nyökyttelyä ja jalan vipattamista kohti kattoa – tai lattiaa, riippuen kuunteluasennosta. Siinäpä kirjo tunnetiloja ja äänimaisemia, joita Robert Cray Bandin uutukaisen Nothin But Loven kuuntelu yllekirjoittaneessa saa päällimmäisenä aikaan.

Pitkän linjan veteraanin nimittely juppi-wannabe-bluesäijäksi on sentään hiukkasen yliampuvaa ja paksua. Mutta kun jo musiikkilajin nimi on tunnetila (ja vieläpä voimakas sellainen ja vieläpä monikossa!), sitä odottaisi myös albumilta jonkinlaisia elonmerkkejä tuntevasta ihmisestä, ja musiikissa rosoja niistä halkeamista joista tunteet kumpuavat.

Robert Cray soittaa hienosti. Robert Cray laulaa hienosti, kuten (lähes) kaikki tummaihoiset. Mutta Robert Cray jättää kylmäksi. Yksikään sooloirrottelu ei jää mieleen, ja levy-yhtiön kehupaperissa ”rapaa kynsien alla” -soundia ylistävän kirjoittajan voisi saman tien kutsua tutustumaan tuhansien järvien maan turvetuotantoalueisiin. Toisaalta, ylijäämä-BeeGeesiltä kuulostava, maailman huonoimman ”nimibiisin” tittelistä taisteleva A Memo ja boogiestandardi Side Dish ovatkin sopivasti melkoisen sielutonta kuraa.

Tämän kaiken mättämisen jälkeen onkin sitten uskottavaa todeta, että levyn keskeisin raita, 9-minuuttinen I’m Done Cryin’ on komeimpia bluesballadeja moneen moneen vuoteen. Puhaltimien ja viulujen tyylikäs ja säästeliäs käyttö nostavat esityksen omaan luokkaansa. Tämän laulun iskiessä tajuntaan kuulija meloo takaisin höyhensaarilta ja toteaa kaksi viimeistä raitaa ihan sujuviksi. Näistä varsinkin ylväs Sadder Days -päätöskappale saa harmittelemaan – ja ihmettelemään – muuta levyä. Eläin elää, ihminen ihmettelee.