Hexvessel: No Holier Temple

Svart

Progehtavaa ja rouheaa folk rokkia ilman sen lujempia genrerajoja, siinä pähkinänkuoressa tämän Matt McNerneyn kipparoiman bändin suuntalinjat. Toisella pitkäsoitollaan yhtyeen luomissa äänimaisemissa on vahvasti orgaaninen ja menneitä heijasteleva fiilis, etenkin savuinen 70-luku nousee kitarasoundien ansiosta mieleen. Huiluakin lurautellaan ilmoille ja etenkin perkussiopuolella tehdään monisyistä ja tasokasta työtä. Ilmassa on jotain mikä voisi olla puolittain Jethro Tullia ja puolittain Black Sabbathia, tosin tuokin vertaus osuu vielä aika kauas maalista.

Olisiko tämä musiikkia jostain Twin Peaksin metsien läheltä, jostain jossa suomalais-ugrilaiset ja slaavilaiset siirtolaiset ovat pitäneet esi-isiensä kulttuurin riekaleista kiinni ja kaveeranneet siinä samalla intiaanien kanssa? Voisipa hyvinkin olla.

Albumin alkupuolella biisien väleihin on viskottu puolentoista minuutin intron-kaltaisia välinumeroita, jotka rytmittävät onnistuneesti kokonaisuutta. Kiekon jälkimmäisellä puoliskolla raitojen mitat puolestaan kasvavat, mutta missään vaiheessa kuulijaa ei pääse vaivaamaan pitkästyminen. Siitä pitävät huolen alati yllättävät käännökset ja rikas soitinarsenaali. Kautta pitkäsoiton kaiken yllä on myös sellainen rento fiilis joka kertoo, että tälle ryhmälle huomattavasti tärkeämpää on itse matkanteko kuin maaliin pääsy.

No Holier Templen biiseissä on kaihoisaa melankoliaa, jota ei kuitenkaan pidä sekoittaa suruun ja murheeseen. Kappaleiden päällä saattaa olla tummia pilviä, mutta niistä sataa virvoittavaa vettä ja paikoin hyvin massiiviset, vaikkakin ilmavat, rakennelmat kaipaavat juuri tällaisia verhoja päälleen. Kaikki on kohdallaan ja mitään ei puutu, joten ainoa vaihtoehto on nostaa huopahattu päästä ja antaa kiekolle sen ansaitsemat täydet pinnat.