Kevin: Ebb and Flow

If Society

Kuuden vuoden välistä huolimatta Kevinin kolmas levy jatkaa suunnilleen siitä, mihin edeltäjänsä jäi. Bad Dream Stone Mysteryn keitos kuusi- ja seitsemänkymmentälukua, psykeä ja hyväntuulista estottomuutta on Ebb and Flow:lla jalostunut entistä pitkäkaarisemmaksi ja selkeälinjaisemmaksi psykedeliaksi.

Ensimmäisenä maistiaisena tarjottu A Lonely Place heitti ajatukset samantien Pink Floydiin, jonnekin sinne Barrettittömän- ja menestyskauden väliseen aikaan. Biisissä oli jotain julmetun tuttua, mutta samalla se tuntui omaleimaiselta, Keviniltä. Samanlaista kuvitelmaa pastissiudesta herättää koko levy, mutta kun tarkemmin pitäisi määritellä mitä se on, menee sormi suun puolelle. Tuttua tämäkin: moniaalle viittasi ja vihjaili Bad Dreamkin. Eikä siitä haittaa ole, päinvastoin.

Ebb and Flow'ta on mukava kuunnella, se hellii huomaansa, leijailee helposti biisistä toiseen, ja tarjoaa kahdeksan näkemystä erilaisissa psykedelian sävyissä liikkuvista kappaleista. Mainittu Pink Floyd ei loppujen lopuksi ole kovin kattava referenssi, Kevin kun kulkee luontevasti Englannin maaseudulta Amerikan länsirannikolle ja takaisin, osoittaen tuntevansa historiansa laaja-alaisesti.

Mutta on levystä muuhunkin kuin bongailuun. Ebb and Flow tarjoaa mahdollisuuden hyräillä mukana; korvaan tarttuvia melodioita, kauniita stemmoja, pakottomasti tai vahingossa syntyneiden poplaulujen auraa. Mutta myös liiallisen helppouden estäviä ratkaisuja, erikoisia sovituksia, vieraannuttavia elementtejä. Roolit ovat käyneet selviksi lukuisten kuuntelujen myötä: levy tuntuu helpolta, mutta tarjoaa pureskeltavaa. Osa-alueet ovat tasapainossa, kokonaisuus harvinaisen onnistunut.

Käsillä onkin Kevinin paras levy, helposti. Sen vahvuuksia ovat tasaisuus ja varman monipuolinen biisimateriaali, joka karttaa kuluneisuutta. Skaalakin on laaja, Standing On A Rubber Bandin biisinsisäisestä monipuolisuudesta This Is Realin avaruusleijailun kautta The Uprisingin heleään perinnepsykeen ja Vermonan nousee-laskee-ja-päättää -fiilistelyyn, levyn karttaessa tehokkaasti kiteyttäviä määrittelyjä. Se on sitä sun tätä, luontevasti ja yllättäen.

On mielenkiintoista ja myös aiemmasta poikkeavaa, kuinka vähän Kevin tuo itseään tykö. Musiikki on nyt merkitty koko yhtyeen säveltämäksi, ja kieltämättä se tulee kuin yhdestä suusta, sen kummemmin mitään osa-aluetta korostamatta. Samaa musiikin ja yhtenäisyyden esiin nostamista olen näkevinäni siinä, että kahden aiemman levynsä kannessa esiintynyt yhtye on nyt siirtynyt takakannen puolelle. Samaa on tietysti myös Puuhamaasta Afrikkaan ja Etelä-Amerikasta Australiaan liikkuvassa teräväreunaisessa Trans-Atlantic Boogiessa.

Tekisi mieli käyttää (lisää) latteuksia: se on helppoa kun sen osaa; ei se sen kummempaa ole; kun osaa, ei tarvitse yrittää. Mutta siinä olisi vaarana, että levyä luultaisiin sellaiseksi. Ei se ole, hieno senkin edestä.