Esko Elomaa: Elämäniloa

Tandem tuotanto

Aluksi melkein aivan tavanomaiselta radiofolkpopilta kuulostava Esko Elomaan debyytti osoittautuu pienellä harjoittelulla huomattavasti syvemmäksi tapaukseksi. Nimenä Elämäniloa livahtaa helposti johonkin Smile and you will be happy! -höpöhöpöheikkien itseparantamiskaanoniin, mutta kyse on onneksi kyse on jostain aivan muusta.

Tai onneksi ja onneksi: albumi tarjoaa kevyen mollihenkisiä, intiimejä, jossain muistelun ja nostalgian välillä liihottavia, jollain tavalla samanaikaisesti surumielisiä, mutta silti toivoa herättäviä kappaleita. Seesteisesti soivaa lempeyttä ja ahdistunutta, syvään juurtunutta tuumailua on oikeastaan jopa ristiriitaisiin tunteisiin asti. Mikäs sen parempi. Elomaan ja yhtyeensä folk soi pakottomasti ja rauhassa, akustisesti, kielisoittimien ja pehmeän päällekäymättömän rytmittelyn kuljettamana. On helppo hypätä mukaan, mutta myös mukava jäädä pidemmäksi aikaa intoilemaan.

Elomaan ääni tipahtaa, narisee ja liitää, jostain Matti Johannes Koivun ja Joose Keskitalon välistä; tutun kuuloisesti mutta vaikeasti tuntien. Myös Jukka Karjalainen ja hänen amerikansuomalaiset laulunsa voi tässä yhteydessä mainita – miehet kulkevat eri rekistereissä, mutta tekevät tavallisuudesta taidetta. Vielä yksi, Viljami Kukkonen, koska myös Elämäniloa on kotikutoisen rento ja välitön, mutta viimeistelty, viimeiseen asti mietitty ja taidokas kokonaisuus lauluja kuten Mörönsyöttikin.

Kyllähän tässäkin jo, vaikkei Elämänilo mitään puhdasta euforiaa ole. Levyn yllä leijuu tarkemmin määrittelemättömäksi jätettävä elämän arvaamattomuuden tuntu. Alun turtuneisuus johtunee sävellysten yksinkertaisuudesta, tai sen vaikutelmasta. Vaikka kymmenen kappaleen levy on johdonmukaisesti yhden yhtyeen tekosia, samankuuloinen, ei manerismiin sorruta lain. Nautittavaa, joskin karvan piirun verran liian nättiä, eli turhan vähän rosoa. Mutta vähät siitä.