Volter: No Return

Yläkulo / The Velvet Beat

Jann Wilden alias Jani Tuovisen levytysura jatkuu odotetun brittiläisillä juurilla Antti Aittapellon kanssa muodostetun Volterin heleästi ja melankolisti poprockaavalla debyytillä. Vaikka yhtyeellä on itse asiassa ikää jo kymmenen vuotta, on se tähän mennessä tuntunut jäävän hiukan varaventtiilin asemaan. Useamman rockimman ja glamisti kimaltelevan yhtyeen jatkumossa Volter on riisutumpi, akustisempi ja ulkoiselta olemukseltaan valjumpi. Mutta perimmäinen kysymys on miten Tuovisen tähän asti mukavan terävä biisikynä hyötyy tai kärsii asian ääreen pysähtymisestä ja riikinkukkohepeneiden riisumisesta?

Volterin lähestymistavassa on puolensa. Rauhallisuus ja kiireetön haikeus pukee hyvin brittiläistä verenperintöä ja paikoin jopa rautalankainen hymy on hyvin suomalainen juttu. Toisaalta taas tuntuu kuin lopputuloksesta uupuisi paikoin sellaista tekemisen iloa ja Wildeltä odotettua hersyvää pyllistelyä, mikä on kuorruttanut monta miehen stygeä mukavan neonvärinen pilke silmäkulmassa. Tarkennettu kynnyskysymys lienee korvaako akustisen pelkistyksen syvyys menetetyn rouheen, jonka glam-värit ennen kuorruttivat?

Paikoin Volter onnistuu tuomaan saman pilkkeen mukanaan, kuten beatlesisti psykedelis-mausteisella Lazy Sundaysilla, jonka 60-lukuinen rockaavuus on myös mukava lisämauste levyn sävyihin. Öisesti hölkkäävä My Friend Paul on samoin positiivinen energisempi ja rytmikkään koukukas tsipale. Pidän jotenkin myös hauskasti jylhää lauluotetta ja ujeltavaa kosketinta yhdistelevästä Sunset BLVDista. Parhaimmillaan kaksikko onnistuu takomaan melko iäkkäistä juuristaan vereviä kappaleita. Monkees-henkinen popmelodisuus on Volterin vahvuuksia.

Viipyilevämmän melankolisessa puolessa on puolestaan enemmän ongelmia. Vaikka perusasiat ovat kunnossa ja Tuovisen laulu sopii pakettiin erinomaisesti, joku viimeinen sielu tai raadollinen ihon alle meneminen uupuu. Tai sitten en vaan itse tahdo sitä biisikirjosta löytää. Parhaimpia tämän puolen teoksia on tässä vaiheessa Henrikan stemmalaulun kuorruttama There´s No-one I Really Do Love, jossa herrat tavoittavat sen jonkin.

Jotain hieman muuta tarjoilee garageurku-ujelluksella varustettu Good News / Bad News, joka ei oikein luota Monkees-melodiaan eikä melankoliaan. Perässään soivan nimibiisin kanssa ne muodostavat hiukan kaavasta poikkeavan rockimman vaiheen paketissa. Päätösraita Reaching For The Satellites on ehkä levyn hienoimpia ja harmonisimpia biisikaunottaria, jossa Tuovisen Bowie-perimä pääsee loistamaan. Veikeä väliosa on piste i:n päällä - hieno lopetus hiukan epätasaiselle levylle.

Kommenttien keskiarvo:

walbu kommentoi 24.08.2012:

Pisteet:

Sen verran tarkennusta että Volter on vähintään puolet herra Aittapellon temmellyskenttää, joten puheet Jann Wilde-jatkumosta voivat olla harhaanjohtavia.