Mohel: The Second Temple

Verdura

Maailmassa, jossa suunnilleen mistä tahansa nauttiminen on tehty vaivattomaksi (klik-klik), on helppo arvostaa sellaista, jonka eteen saa tehdä vähän työtä. Luin ensimmäisen kerran Mohelin toisen pitkäsoiton ilmestymisestä joskus viime vuoden syksyllä. Erinäisten seikkailujen jälkeen The Second Temple ilmestyi kuitenkin vasta nyt, melkein vuoden aiottua myöhemmin. Kun sitten hikoilin tieni postiin loppukesän lämmössä, ja kun aikani odotin valtionyrityksen nk. palvelua, ja viimein sain pakettini, joka ei kokonsa takia ollut postiluukusta mahtunut, päätin pitää levystä, jota en ollut kuullut, ja jonka sisällöstä pystyin esittämään vain valistumattomia arvauksia yhtyeen aiemman tuotannon perusteella.

The Second Temple on kaikin puolin vaikuttava ilmestys. Paksusta pahvista tehdyt gatefold-kannet, hämmästyttävä kansitaide, nelisenkymmentä minuuttia tuuttausta ja törmäilyä, väkivaltaista huokailua; siis tuote jota voi hyväillä ja ihailla, jos musiikki ei innosta. Ja vaikka innostaisikin. Kahden rumpalin ja kolmen saksofonistin yhtye ei tarjoa helppoja nautintoja, mutta helposti nautittavan asteelle nousevaa äänen muodon saanutta elämää, myrskyävää ja pirskahtelevaa, ahdistavine suvantoineen ja puhdistavine kohotuksineen.

Mohelin edustamasta free jazz/improvisaatiosta en ymmärrä mitään. Olen myös oppinut, ettei tarvitsekaan. Huolimatta siitä, etten osaa käsittein selventää mistä on kyse, kykenen nauttimaan vellovista äänistä ja hahmotelmista, pistävistä torveiluista ja lävistävistä sooloista, kakofoniasta ja liudennuksista, sukkavarpaisesta tunnelmoinnista ja suojaamattomista räjähdyksistä. Aivan kuten John Zornista tai Peter Brötzmannista.

Hirmuinen mekkala mutta minkälainen. Mohel on väkivaltaista runoutta, tärykalvoille ilmestyviä kuvia, syöksähtelyä tuntemattomasta, ripittäytymistä ja kuitenkin vain yhtä kuin kantensa, jossa jokin näyttää valuvan jostakin, vaikka niin ei ole. Kolmen biisin levyllä käytetään hyväksi koko inhimillistä tunneskaalaa. A-puolen täyttävä Religious Drone tunnustelee ja ikään kuin kokeilee sinisävyisyytensä rajoja ennen kuin ryöpsähtää hirmuiseen vyörytykseen, tumulttiin, joka juuri puuduttavan rajoilla purkautuu kauniiseen päätökseen, ylentävään loppulauseeseen. Mohelissa tuntuu kulkevan limittäin kaksi yhtyettä, joista toinen käsittelee kaikkia soittimiaan perkussiivisesti, ja toinen on rauhan asialla.

Kääntöpuolella jatkuu kaaos. Raga For Brutal France lyö kuulolle ääniä, joita ei koko A-puolella tavannut; tässä vaiheessa oli tietysti jo mennyt kuvittelemaan, että ensimmäinen puolisko oli jotenkin edustava, että se pystyi kertomaan mistä on kyse. Hämmästellessähän se sitten menee, että tällaisiakin ääniä, tällaista äänten liikuntaa, ääniksi puettua maailmankuvaa ihminen kykenee tuottamaan. Levyn päättävä A Trucker's Dream kutsuu kuin rukous, jokin mystinen otus pysähtyneen ajovaloissa, karkumatkalle lähteviä ajatuksia, saatanallisia säkeitä, käsittämättömiä ääniä, ihmishuudoilta kuulostavia foneja. Levyllinen mölinää, samanaikaisesti pelottavaa ja kiihottavaa, rajua ja fyysistä, ilahduttavaa. Kyllä tällä varmasti saisi Robinille skeitin kurkkuun.