Hullut Hattuset: Siilijalanjälki

Juki

Hullut Hattuset on palannut! Useampia vuosia on jo kulunut siitä, kun joensuulaiskolmikko vetäisi desibeli.netissä viiden tähden pajatson tyhjäksi Taivaanrannan maalarit -edeltäjällään. Pitkähkö levytystauko olisikin pelkkä kuriositeetti minkä tahansa toisenlaisen yhtyeen kohdalla. Huomionarvoiseksi asian tekee kuitenkin se, että kyse on lastenmusiikkia tekevästä kokoonpanosta. Tauon aikana kun yksi sukupolvellinen kohderyhmää on huonolla tuurilla saattanut liukua jo kohti tympeää ja aikuista rockpopviihdemaailmaa.

Tai sitten ei! Siilijalanjälki on nimittäin vähän kuin Simpsonit. Levy, josta kaikenikäiset saavat omalle käsityskyvylleen kelvolliset palaset pureskeltaviksi. Tavallaan liikutaan siis samankaltaisilla vesillä, kuin vaikkapa Lasse Kurjen luotsaamilla mainioilla Ipanapa-albumeilla. Kokonaisuuksilla, joilla eri artistien musiikilliset identiteetit ja kiinnostuksen kohteet saavat soida kainostelematta, mutta joiden pääpaino on silti vilpittömästi kohderyhmässään – siis lapsissa.

Hattusten levytystauolle oli syynsä. Kitaristi Miihkali Jaatinen kun käytti tauon (ja saamansa stipendin) opintoihinsa maineikkaassa Berklee College of Musicissa. Ja Ai Simpura! (Tämä voimasana lastenlevyarvioissa sallittakoon.) Jaatinen osoittautuu nimittäin sen sortin kielisoitintaituriksi, että miestä kuuntelisi mielikseen ihan missä tahansa orkesterissa. Samaa on sanottava koko konklaavin (Karttunen-Jaatinen-Leino) vuorovedoin riimitellystä kollektiivisesta tekstikynästä, josta tuntuu irtoavan niin toimivaa rytmiikkaa, nasevia kielellisiä koukkuja, absurdia huumoria kuin taiten rivien väliin ujutettua valistuksellisuuttakin. Eikä meitä vanhempiakaan ole pahemmin säästelty. Välillä aikuisille suunnatut piikit kun saavat ansaitun häpeän punan poskille (”Voisko lapsilta sellaista oppia saada / että Via dolorosa olisikin Lambada / ne ketkä toisten palkkoja leikkaa / heittäisivät mieluummin kuperkeikkaa”).

Edellisellä albumillaan yhtye heitti ison osan sähkösoitinarsenaaliaan nurkkaan. Nyt säröt, murisijat ja pörisijät on kaivettu jälleen naftoista ja aika rokisti levy eteenpäin rullaakin. Musiikillisesti Hattusten yhteydessä on mainittu aiemminkin vertailukohdallinen kirjainyhdistelmä YUP, joka kieltämättä nousi omankin havaintokenttäni selkeimmäksi tyylipiirteelliseksi yksityiskohdaksi (mm. Tanssiva apina ja soittajapoika, Yökyöpelit). Toisen yhtyeellisen kiintopisteen paikansin jonnekin Absoluuttisen Nollapisteen suuntaan. Ja kyllähän siellä se Joensuun perintökin toki kaikuu; Hassisen Koneet, suomirokkarit ja mitä niitä nyt olikaan. Pop-punkveto Vastarannan Veikot onkin saanut itseoikeutetuksi vieraakseen Pertti Kurikan nimipäivien Kari Aallon. Välillä taas seikkaillaan Etelä-Afrikasta palanneen Paul Simonin hengessä ja toisaalla voin sieluni silmin nähdä läpeensä tatuoidut metallisti-isät jälkikasvu harteillaan karjumassa nyrkit tanassa Rupiliskoa.

Kaiken kaikkiaan Siilijalanjälki on kunnianhimoinen ja aidosti lasta arvostava levy, jonka ainoaksi huolenaiheeksi jää korkeintaan se, ollaanko paikoin jo liian vaikeatulkintaisissa rakenteissa niin musiikin kuin verbaliikankin suhteen. Huoli on kuitenkin valtaosin turha ja albumin ehdottomiin vahvuuksiin lukeutuu sen kyky olla monipuolinen, avarakatseinen ja sopivassa suhteessa haastava ilman, että se menettäisi piiruakaan vilpittömästä hyväntuulisuudestaan.

Loppuun pieni täky vanhemmille: levy kannattaa ”unohtaa” soittimeen play-näppäin alaspainettuna vielä Kuningas-lopetusraidan jälkeenkin. Ainakin tämän perheen isälle kaksi- ja viisivuotiaine poikineen ylläri veti hymyn huulille. Sisältö jääköön kuitenkin vielä salaisuudeksi.