Eva & Manu: Eva & Manu

Warner

Tämän kesän Ilosaarirockissa vaikein valinnan paikka oli sunnuntai-iltana, kun tarjolla oli samaan aikaan Goran Bregovicin balkan-hurmosta, Modeselektorin saksalaista elektro-svengiä sekä indiepopin ystävien suosittelema Eva & Manu. Paha paha. Jälkeenpäin mikä tahansa näistä kolmesta olisi varmaan kelvannut meikäläisen makuun, mutta ei kyllä kaduta että tuli satsattua pienimpään lavaan ja ihastuttavan suomalais-ranskalaisen pariskunnan heleän sielukkaaseen antiin. Samoin kuin Joensuussa livenä, myös levyllä koskettimissa ja laulussa taituroivan Eva Louhivuoren ja laulussa ja kitarassa vaikuttavan Manu Laudicin upeaa duo-laulua taustoittavat sähkökitaristi Nicolas Rehn, basisti Ville Kyttälä sekä lyömäsoittaja Eeti Nieminen. Sekä sovitusten ilmavuuden ja soiton pelkistetyn otteen että tarinoiden taustan ansioksi voinee laskea sen kuinka iholle Eva & Manu debyytillään pääsevät.

Folkahtavan luomurockin - tai viipyilevän indiefolkin, miten vain, kappaleet ovat nimittäin syntyneet tien päällä, kaksikon kyllästyttyä suurkaupunkielämään ja pakattua elämänsä matkailuautoon. Siitä saattaisi kummuta se irrallisuuden, sanoisiko jopa vapauden tunne, joka duon lauluista kumpuaa. Eva & Manun kappaleet ovat parhaimmillaan todella upeita pysähtymisiä hetkeen. Biisikynä on terässä ja ydin osataan tuottaa ilmoille näkemyksellä joka korostaa nimenomaan kauniita melankolisia melodioita ja pariskunnan upeaa toisiinsa kietoutunutta laulutunnelmointia.

Vahva näkemys ei horjahtele, mutta ylitse muiden hetketkin löytyvät ainakin tähän mennessä aika helposti. Heti avaukseksi kuultava Feet In The Water soi kaksikolla päässä matkan alusta loppuun, kuinka uskalluksesta lähteä syntyy uusi ääni ja itseluottamus. Haikean kuulas näppäily huohottaa öisesti, neonvalojen vaihtuessa kirkkaaseen tähtitaivaaseen. Biisin sivelyillä rakennettu vaivihkainen "tukevoittaminen" on erinomainen näyttö siitä, miten korostetaan olennaista. Yksi parhaita kappaleita kuluvalta vuodelta.

Toinen täysosuma on toisen tukea kasvamisessa kiittävä All I Can See, jonka kertosäkeen vahvuus ja soiton ilmava ja loppua kohden mukavan rockahtava hypnoottisuus nostavat palkintopallille. Sen perässä myös hymyillen näppäilevä Stars toimii erittäin hyvin. Kaikki päättyy lopulta hyvin, vaikka välillä kompastellaankin. Englannin oheen laulukieleksi nousee myös ranska. Vaikka Hold Onin uniset puhaltimet ovat loistavat ja biisin väliosa on erinomainen, ei se silti haasta vaikkapa Lonely Boyta, jonka pitääkin olla loistava, onhan se sentään versio The Black Keysin rupisesta bluesrock-hitistä. Eva & Manun näkemys aiheesta on jumittavassa näppäilyssään ja korkeissa mutta paikallaan pysyttelevissä laulukaarissaan erittäin jepa. Toimii.

Ehkä kolmas palkintopallisija menee hartaan pelkistetylle Raise Your Headille, jossa pysähtyminen korostuu ehkä kaikkein vahviten levyn biiseistä. Toki myös heleän valoisa In Montreal on lähellä mitaleja, päätösraita Melancholia alleviivaa vaihtoehtoisen liikkuvan elämäntavan etuja mukavan heleästi, melankolisesta avaruudestaan huolimatta. Erittäin hyvä ellei jopa erinomainen albumi.