Funk In Funk Stairs: Funk In Funk Stairs

AAD Productions

Vuodesta 2004 kasassa ollut, kouvolalaistaustainen funk-yhtye Funk In Funk Stairs on rauhassa kypsytellyt materiaaliaan ennen debyyttialbumin julkaisua. Puoliksi rockaavaan funkrockiin, puoliksi autereisempaan psykedeliaan luottava nelikko onnistuu sekä nykimään lanteet liikkeelle että nostamaan leppoisan iltapäiväsiestan hymyn huulille. Basisti-laulaja Jesper Anastasiadisin tulkinnassa on tarpeeksi munakkuutta aiheeseen, Antero Mentun ja Yonan bändistä tutun Nicolas Rehnin kitarat hallitsevat niin nytkeen kuin akustisemman tunnelmoinnin. Anastasiadisin ja rumpali Elias Viitalan rytmissä on potkua, mutta myös tarpeeksi ilmaa. Vaikka yhtye ei ehkä tiivistä varsinaisia klassikoita vielä debyytilleen, on kokonaisuus vaihtelevuudestaan huolimatta tasaisen vahva, sopivan nälkäinen ja myös hyvällä tavalla rujo.

Nimiraidallaan alkava levy potkukäynnistyy munakkaasti, suomenkielisellä blaastilla meuhkaavalla kaahauksella. Hikisen live- ja bilebändin leima maistuu vahvasti, vaikka vallankin bilebändien laajassa kirjossa Funksterit ovat sieltä persoonallisemmasta laidasta. Raskaahkosti jyräävä aloitus vaihtaa jo parin minuutin kohdalla nykivämpään ja rennompaan askeleeseen, josta on hyvä purskahdella. Silti FIFS on ehkä lähempänä vaikkapa tanskalaista takavuosien löytöä Drori-Hansen Furniturea hippihappoisine letkeilyineen kuin Red Hot Chili Peppersin punkfunkkia. George Clintonit ja James Brownit on kuunneltu, joskin jälkimmäisen himokasta munakkuutta ei bändin hipimpi olemus hirveästi tavoita. They Don´t Teach (Soul In School) on edellistä luentaa tasapainoisempi ja ytimekkäämpi ja onnistuukin koukuttamaan iloisen riehakkaalla laukallaan. You Girl on melko lailla samoilla, akustisemman venkoilevilla laduilla Drori-Hansenien kanssa aurinkoisen rentoine paistatteluineen, kun taas Mr. Policeman happoilee jo lähes seesteisesti.

Money siirtyy taas jämäkämpään nytkyttelyyn ja onnistuukin jykevämmällä puolella iskemään kelvosti. Huuliharppuilu on mainio lisämauste! Wahwah-vetoinen Shine jumittelee taas psykedelian syövereissä puoliuneliaasti, mutta sen verran letkeästi ettei vaivu paatokseen. Kahdeksanminuuttinen trippi on toki hiukan haahuileva, mutta varsinaisen kikkailun yhtye säästää 18-minuuttiseen päätösraitaansa KVL Funk. Ennen sitä Mean sauhuttelee vielä energisesti muttei oikeastaan ilkeästi vaan jumittaen ja The Day Decides tunnelmoi sitäkin hitaammilla ajatuksilla, joista toki noustaan kipakampiin käänteisiin. Vaikka nelikko on tunnelmanluomisessaan hienosti rikassävyisen psykedeelinen, kaipaisin kipakampaan puoleen vieläkin ytimekkäämpää koukkua, kun taas junnaavampi puoli kaipaisi hivenen lisää sielua lievän paikoilleen jumahtamisen tunteen sijaan. Tässä vaiheessa tuntuu kuin haettaisiin vielä sitä soundimaailman ydintä, kun taas kotikuuntelussa kaipaisin enemmän sitä biisiä. Livenä takuulla hyvää trippailua.