Mangoo: Neverland

Small Stone

Mangoon kakkoslevy ei ole aivan tyypillisin stoner rock -levy. Neverlandin idearunsaudesta, laveasta instrumentaatiosta ja sovituksellisesta rikkaudesta kannattaisi monen yhtyeen ottaa opikseen. Levyä monipuolistavat ratkaisut eivät myöskään suoranaisesti vähennä kuuntelemisen miellyttävyyttä.

Perustaltaan Mangoo on toki aivan klassiseen rockilmaisuun luottava, voimakas ja raskaasti soiva viisikko, jonka kotijumalaksi voi kuvitella niin Led Zeppelinin, Queens of the Stone Agen kuin vaikka T. Rexin. Pörisevää aavikkopaahtoa, vähän psykedeliaa, mukavan progressiivinen ote; vaihtelevuutta joka ei kaihda tarttuvia popmelodioita, balladin imelyyttä tai massiivista rakentelua.

Kunnianhimoinen asetelma johtaa paikoin horjuvuuteen. Joidenkin biisien hyviä koukkuja latistaa ympäristön väkinäiseltäkin tuntuva kikkailu. Näitä hetkiä ei onneksi ole monta, ja parhaimmillaan Mangoo tarjoaakin sulavasti etenevää, varmaotteista ja mielenkiintoa ylläpitävää rockia, kuuntelee sitten monoliitiksi kasvavaa Deathmintiä tai kepeästi irrottelevaa Diamond Roughia.

Alkukuunteluilla Neverlandilla tuntui olevan liikaa pientä silppua, joka uhkasi viedä huomion pääasialta. Kokemuksen karttuessa albumista löytyi selkeä ydin; ei kivenkova mutta svengaava ja rouhea, perinteestä tietoinen, jossa parhaimmillaan lyövät kättä Sabbathin riffit, Chris Cornellin ääni ja Pink Floydin harkittu ennakkoluulottomuus. Neverlandilla riittää pureskeltavaa, mutta kokonaisuus on vaivaton, helposti lähestyttävä.