Julkaistu: 11.08.2003
Arvostelija: Mika Roth
Atenzia
Alabaman Birminghamista kotoisin oleva Mars Electric on kuusivuotisen olemassaolonsa aikana ehtinyt niin nähdä, kuin tehdäkin yhtä jos toista. Julkaistuaan vuonna 2000 debyyttilevynsä Beautiful Something ryhmä on toiminut lämmittelijänä eri puolilla USA:ta esim. sellaisille isomman luokan nimille kuin Stone Temple Pilots, Mötley Crüe, Scorpions ja Alice Cooper. Elämää suurempien rock-tähtien innoittamana Mars Electric sulkeutui vuoden alussa keskellä tiukkaakin tiukempaa aikatauluaan studioon ja äänitti toisen pitkäsoittonsa Michael Jacksoniakin tuottaneen studiovelho Joey Donatellon valvovan silmän alla. Aikataulu äänityksissä oli, kuten arvata saattaa, paikoin hyvin hektinen - mikä kuuluukin levyn aavistusta debyyttiä rosoisimmissa soundeissa.
Mars Electricin musiikissa kaikuvatkin voimakkaina suurilta rock-yhtyeiltä omaksutut vaikutteet, etenkin 80- ja 90-luvun stadionrockin jättiläiset (Aerosmith, Bon Jovi, White Lion jne.) nousevat useasti mieleen. Toisaalta toteutus kulkee monissa kohdin huomattavasti lähempänä nykyisten uuspunk-bändien tuotantoa, tästä hyvänä esimerkkinä levyn ensimmäinen singlekappale Disco King, jonka tiukassa rockauksessa on selviä Sum 41 ja Blink 182 vaikutteita.
Vajaa kolme varttia kestävä albumi tarjoaa nipun kelpo sävellyksiä, sekä melkein yhtä monta hyvää sanoitusta. Jo mainittu Disco King, reipas Queen Of Suffering sekä punk-rockahtava Did I Say Too Much nousevat levyn huippuhetkiksi, osoittaen Mars Electricin selvästi vahvimmaksi puoleksi rankemmat menopalat. Sitä ei-niin-vahvaa puolta edustaa ansiokkaasti mahtiballadi (pitääkö näitä vieläkin tehdä ???) Descend, jota en pystynyt vääntelehtimättä kuuntelemaan loppuun asti kertaakaan. Toinen veret seisauttava töksähdys on aivan hirveät lyriikat omaava Baby’s Got A Brand New Life, jonka köyhyydestä-kuuluisuuteen-viinapulloon-pohjalle valitus on karmeinta ruikutusta mitä olen kuullut todella pitkään aikaan. Onneksi puoleenväliin osuvan notkahduksen jälkeen levyn taso nousee takaisin melkeinpä aloituskorkeuksiin asti. Dancing In The Clouds vääntää jo oikein asiallisesti tarttuvan kertosäkeen sekä hyvien stemmojen voimalla, ja levyn päättävä I’m Not Dreaming jättää hieman uneliaalla ja puolinopealla maalailullaan mukavan seesteisen ja reippaan olon.
Ei tässä mitään Rock’n Rollin historiaa ole kirjoitettu, mutta kasaan on saatu kuitenkin nivaska kelpo sävellyksiä. Kun yhtye vielä keskittyisi enemmän menopuoleen, ja jättäisi turhat hempeilyt sikseen saattaisi seuraavasta levystä muodostua jo melkoinen näyttö. Tulevaisuus näyttää mitä ’vaikea kolmas albumi’ tuo tullessaan. Menestystä? Ehkäpä...
